barbamama

5.6.2015 veera katariina

Sebis

Seppo tykkää varpaista. Hän saattaa huomata ihanat varpaansa kesken leikin, käydä kaivelemaan niitä ja tunkemaan pieniä esineitä tai maton hapsuja varpaanväleihin.

Hänen mielestään on hirmuisen hauskaa heittää kiviä veteen. Vietämme yllättävän paljon aikaa puistoissa kyykkien ja etsien sopivia yksilöitä kivikokoelmaamme rattaisiin odottamaan kunnes löydämme sopivan lätäkön, meren tai lammen johon Seppo sitten heittää kivet ja katsoo tarkkaan kuinka ne molskahtavat. Parasta on heittää iso satsi kerralla.

Hän on surkea leikkimään kuurupiiloa: hän etsii minua usein mattojen alta. Mattojen alta, ihan totta.

Hän pelkää kaikkia luonnottomia, mekaanisia ja äänekkäitä leluja. Hän on juossut karkuun ainakin pirisevää leikkipuhelinta ja kävelevää koiralelua, mutta kaikkien aikojen pahin on Shania Twainia laulava ja korviaan heilutteleva pieni aasi, joka odottaa Seppoa kummilassa ja varmaan vierailee pojan painajaisissa. (Tässä joku youtube-pätkä vastaavasta aasista, ei herkimmille.)

Hän rakastaa kiikkumista. Hän haluaisi aina vai kiikkua kiikkua ja kiikkua. Tai heittää kiviä veteen.

Hän ilahtuu suunnattomasti löytäessään jotain mitä voi viedä roskikseen – mieluiten biojätteeseen, ilmeisesti biopotaska-astian kannen avaaminen tuntuu tärkeältä tehtävältä.

Hän on kovin ristiriitainen ihminen. Hän ei esimerkiksi halua pukeutua eikä riisuutua, ei juoda kun on jano, ei kävellä muttei myöskään istua rattaissa, ei lähteä eikä jäädä.

Hän herättää minut usein hellästi silittelemällä, mutta joutuu tavallisesti lopulta vetämään peiton päältäni lattialle kuin elokuvien kakarat konsanaan kun en millään meinaa herätä hänen hipsutteluunsa.

Hän ei jaksa istuskella kylpyammeessa vaan käy isojen ihmisten tapaan suihkussa – mieluiten kylmässä sellaisessa, kiljuen ja henkeään haukkoen.

Hän on keksinyt keittiöjakkaran ja kiipeää sille jatkuvasti tekemään kaikkea tärkeää. Hän esimerkiksi pesee astioita eli avaa hanan, kilistelee haarukoita, tunkee päänsä hanan alle, heittää lasipurkkeja lattialle ja erikoisnumerona on myös kaatanut puoli pussillista maissinjyviä pitkin keittiötä ja heittänyt paketillisen riisikakkuja tiskiveteen.

Hän alkaa pitää aina hirmuista mekkalaa silloin kun hoksaa että nyt hänen toivotaan olevan hiljaa: kun ympärillä käydään keskustelua, kun ollaan rappukäytävässä, kun yritän katsoa Hyviä ja huonoja uutisia. Jumalaton äläkkä.

Hän on kohtelias ja hokee kovaan ääneen ja varsin teatraalisesti NAM NAM NAM etenkin silloin jos ei todellakaan aio syödä ruokaansa.

Hänen mielestään leijonat, dinosaurukset ja karvaiset miehet ääntelevät kaikki suunnilleen samalla tavalla.

Semmoinen on meijän Seppo, kaksi vuotta ja kolme kuukautta.

Perhe Lapset

2.6.2015 veera katariina

lähtemisvietti

Toisinaan haluaisin kadota.

Haluaisin kävellä ulos ovista ja taloista, jättää tutut ihmiset ja kaupungit, hengittää jossain muualla. Pois kartalta, sosiaalisesta mediasta ja tietojärjestelmistä. Ulottumattomiin.

Joitain vuosia sitten tuntui etten saa pideltyä palasiani enää paikoillaan, kaikki tuntui olevan liikaa. Eräänä syysaamuna pyysin silloista rakkaintani viemään minut jonnekin, ihan minne tahansa, pois täältä. Jos rakastat minua, vie minut pois. Hän rakasti ja hän yritti, istutti minut etupenkille ja ajoi. Kuljimme isoja teitä, sitten pienempiä. Metsien ja peltojen ohi. Liikkuvassa autossa keuhkoni laajenivat hiukan ja minä toivoin ettei koskaan tarvitsisi kääntyä takaisin. Olisin halunnut jäädä siihen autoon ikuisesti, kulkea kauemmas ja kauemmas kaikesta.

Lopulta oli kuitenkin palattava, kyllähän minä sen tiesin. Takaisin töihin, kouluun, apteekkiin, vastaanotoille, ruokaloihin, listoille ja jonoihin. Vastaamaan kysymyksiin ja odotuksiin, tekemään parhaansa.

Esittämään, siltä se tuntui.

Ajatus lähtemisestä elää edelleen, mutta enemmän utuisena ja kihelmöivänä vaihtoehtona kuin selviytymisen kannalta pakollisena. Se on satunnaisesti heräävä tarve karata tutun elämän ulottumattomiin. Se on äkillinen halu lähteä johonkin vieraaseen paikkaan, pakata matkalaukku ja muuttaa toiseen kaupunkiin tai maahan. Lähteä viikoksi yksin tuntemattomaan kaupunkiin tai myydä kaikki ja lähteä pois ilman määränpäätä tai aikataulua.

Välillä ahdistun kaikista tavallisimmista asioista, arkisesta elämästä. Saatan kehittää kriisin pelkästään siitä että minulla on henkilötunnus ja kotivakuutus. Olen numeroyhdistelmä rekisterissä. Ostan kaikkien muiden aivottomien kanssa S-marketista tarjousrahkaa ja lohta, luen puhelimesta uutiset ja kavereiden kuulumiset. Palautan kirjat kirjastoon, syön vitamiinit ja sulatan pakastimen. Teen kuten kuuluu ja kuten ihmiset nyt yleensä tekee. Laitan oven turvalukkoon ja äänestän.

Ei sillä että tavallisessa elämässä olisi mitään vikaa, ei ole. Minä pidän meidän elämästä ja olen kyllä kiitollinen kaikesta mitä minulla on, mutta joinain päivinä tulen levottomaksi, en haluaisi olla osa kaikkea. Haluaisin astua näiltä raiteilta pois, kävellä metsään jossa ei ole yhtään polkua tai kylttiä kertomassa mitä saa ja kuuluu tehdä. Sellaisina päivinä tuntuu että tämä maailma tekee minusta yksinäisen, olen kaiken keskellä täydellisen ulkopuolinen.

Saatan niinä päivinä katsella lentoja Itävaltaan tai Islantiin, miettiä mitä ottaisin mukaan jos lähtisin huomenna. Kenelle kertoisin, kertoisinko. Entä jos oikeasti muuttaisin johonkin sellaiseen kaupunkiin josta en ole koskaan kuullutkaan, kuinkahan pian haluaisin takaisin. Tai jos lähtisin vaikka edes vähäksi aikaa ihan yksin tuulettamaan ajatuksiani johonkin. Ottaisin mukaan vaihtovaatteet, kynän ja paperia. Vaikka viikonlopuksi edes. Äkkilähtö Berliiniin. Tai edes junalla Rovaniemelle.

Mutta sitten alkaa Pikku Kakkonen ja parsavesikin kiehuu jo.

Palaan järkiini ja käyn iltakävelyllä. Töölönlahden ympäri, sillä se helpottaa.

Suhteet Oma elämä