Pikkusiskoni, kunniavieras. Viipyi neljä päivää ja yötä, jätti Helsingin kevääseen yhden kipristävän ikävän. 

Hetki sitten hän oli pieni ja rasavilli peikkotyttö joka halusi välttämättä nukkua minun vieressäni meidän puutalon yläkerrassa – siitäkin huolimatta että hän putosi kapeasta sängystä jatkuvasti. Hän tanssi smurffien tahtiin pitkä takkutukka hulmuten ja halusi pukeutua samanlaisiin vaatteisiin kuin minä. Hän kirjoitti kauppalistaan muhvinssi, kehotti minua sukeltamaan jos käyn uimassa, kertoi että ihmisillä on varpaat jotta ne ohjaisivat meidät oikeaan suuntaan, lähetti minulle monta heppakirjepaperille kirjoitettua kirjettä ja totesi ikävän ihottuman saatuaan että joulupukki toi rupia pyllyyn.

Hulvattomasta ryövärintyttärestä on kasvanut skarppi ja hauska nuori naikkonen, mutta minun silmissäni hän on edelleen se sama pieni rämäpää. Toivon voivani olla hänelle sellainen isosisko jonka luo on kivaa tulla ja jonka kanssa on hyvä olla. Se joka kuuntelee ja jonka luota ei haluaisi lähteä.

Se jolle voi kun muille ei.