vauvavuodesta ja äitiydestä

image.jpg

Ennen Sebin syntymää minulla oli paljon mielipiteitä ja ennakkokäsityksiä vauvoista ja äitiydestä. Minä ajattelin että lapsista on jotain iloa vasta joskus leikki-ikäisenä kun ne tekee kaikkea hölmöä ja laukoo hervottomia viisauksia. Sitä ennen olisi vain jaksettava sitä rääkyvää pakettia joka ei osaa mitään ja jonka kanssa ei voi kommunikoida. Vielä raskausaikanakin, jolloin olin jo ihan hyvä vauvahöperö, olin asennoitunut niin että se ensimmäinen vuosi on vaan pakko kestää.

Kuinka ollakaan, se ei mennytkään ihan niin.

Vauvavuosi oli ihmeellinen, raskas, itkuinen, hämmentävä, uuvuttava, onnellinen.

Minulla kesti melkein vuoden tajuta että ne ”valoisat ajat”, jollaisina minä Sebin ensimmäiset viikot muistan, ei ollutkaan minun kaunis metaforani niille ihmeellisille päiville, vaan maalis-huhtikuu on pitkän pimeyden jälkeen ihan kirjaimellisesti valoisaa aikaa. Nauroin ääneen kun tajusin että se sama ensipäivien valo tulee aina takaisin juuri parahiksi Sebin syntymäpäiville.

Ensipäivät olivat vertauskuvallisessa valoisuudessaan kuitenkin ainutlaatuista aikaa. Seb oli hiljainen ja rauhallinen ja moni asia tuntui odotettua helpommalta. Vasta puolen vuoden jälkeen hermot alkoivat kiristyä, silmäpussit painaa ja herkän lapsen itku ärsyttää. Sebissä alkoi näkyä muitakin luonteenpiirteitä kuin zeniläinen tyyneys mutta ei elämä vieläkään ollut kamalaa. En ollut etukäteen ymmärtänyt että minä tulen rakastamaan sitä ruokaa heittelevää, öisin valvottavaa ja punaisena kiljuvaa rääpälettä niin paljon että olen kaiken sen kaaoksen keskellä vilpittömän onnellinen kun se oppii taputtamaan tai nauraa jollekin tyhmälle jutulle. Ne hetket peittoaa kaiken muun.

image.jpg

Minä hurahdin raskausaikana vauvamaailmaan ihan totaalisesti. Minua kiinnosti elämässä eniten se miten vauvaa pissatetaan lavuaariin eikä minua ahdistanut ajatus siitä että elämäni tulee olemaan pelkkiä kestovaippoja, välikausihaalareita ja vauvakerhoja. Olin niin innoissani äitiydestä ja lastenkasvatuksesta etten edes muistanut mistä asioista olin kiinnostunut ennen tätä kiehtovaa äitien ja vauvojen maailmaa. Elin pehmeässä kuplassani vielä muutaman kuukauden Sebin syntymän jälkeen kunnes aloin huomata ensimmäisiä oireita entisen minän paluusta.

Huomasin miettiväni muun muassa sellaisia vähäpätöisiä asioita kuin ystäviäni. Aloin nähdä ihmisiä myös ilman vauvaa, kävin juhlimassa, puhuin edes vähän muustakin kuin imettämisestä, luin muutakin kuin vauvakirjallisuutta, kiinnostuin taas omista jutuistani. Jossain mielessä olisin mielelläni pysynyt vauvakuplassani hieman pidempään, mutta toisaalta olen onnellinen etten kadottanut itseäni äitiyden taakse.

Minä olen aina viihtynyt hyvin itsekseni. Kaikissa muissa ihmissuhteissa on ymmärrettävää, jopa suotavaa viettää aikaa erossa toisistaan, eikä äiti-lapsisuhde ole ainakaan minun kohdallani poikkeus. Minä tulen hulluksi jos en saa olla silloin tällöin yksin tai vähintään ilman vauvaa. Vaikka tunnen itseni ja tiedän että kaipaan paljon omaa tilaa, ajattelin että vauvan kanssa olisi toisin. Luulin että lapsi on vähän niinkuin minun jatkeeni enkä minä edes haluaisi olla siitä erossa. Hah!

Luulin myös että lapsi saa minut yhtäkkiä ravaamaan kaikissa vauvaharrastuksissa ja perhekahviloissa, mutta väärin oletin tässäkin asiassa. En ole koskaan kokenut suurta tarvetta käydä miljoonissa eri harrastuksissa, eikä äitiys ole asiaa muuttanut. Olen käynyt raskausajasta asti kerran viikossa äiti-vauvaryhmässä ja se täyttää ihan mukavasti vauvaharrastuskiintiömme.

image.jpg

Vaikka minä en äidiksi tultuani niin hirveästi ihmisenä muuttunutkaan, on elämä ja ajatusmaailma silti erilainen kuin ennen, tietenkin. Tässä muutamia havaintojani äitiytymisestä:

Saatan aamukahvia juodessani lukea sormiruokakirjasta miltä banaani näyttää vauvan ulosteessa (tummilta viiruilta) eikä minua ällötä.

Tiedän aika monta hissiä joiden olemassaoloa en huomannut aiemmin.

Kykenen ihan uudenlaiseen empatiaan ja suren ihmiskohtaloita kun muistan että jokainen ihminen on ollut jonkun vauva, myös Hesarin spurgut ja Putin.

Ajattelen omaa lastani aina kun näen söpöjä eläimiä.

Kun olen jossain ilman Sebiä, mietin että näytänköhän minä äidiltä.

Olen paljon tehokkaampi enkä sellainen laiskimus kuin ennen. Ehdin tehdä yhden päivän aikana hirvittävän paljon asioita. Äitiyden pitäisi olla merkittävä plussa CV:ssä.

Olen lähtenyt lapsettomien kavereiden luota itku kurkussa kun en pysty enää keskustelemaan normaalisti pienen huutavan hirviön takia ja pelännyt ettei kukaan enää siitä syystä halua nähdä minua.

Olen alkanut arvostaa omia vanhempiani ja kaikkia vanhempia miljoona kertaa enemmän.

Näen maailmassa hirvittävästi mahdollisia vaaratilanteita ja kuvittelen yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu jos vaikka kaadun portaissa Seb sylissäni.

Itken joka asiasta. 

Lässytän enemmän kuin etukäteen uskoin.

Olen joissain asioissa entistä armollisempi itselleni koska olenhan sentään äiti.

Useimmissa asioissa olen kuitenkin kriittisempi koska olenhan sentään äiti.

image.jpg

Äitiys on tuonut minulle itsevarmuutta, mutta avannut samalla oven ennenkokemattomalle haavoittuvaisuudelle. Minulla on nyt elämässäni sellainen ihminen, joka tarvitsee minua enemmän kuin kukaan ja enemmän kuin ketään. Kun joku on niin lähellä ja niin tärkeä, en voi olla tuntematta toisinaan kuristavaa pakokauhua. En halua tehdä mitään väärin. Haluan antaa Sebille hyvän elämän. En halua menettää häntä. Haluan olla hyvä äiti. 

Ottaen huomioon että tulen olemaan äiti lopun elämääni, yksi vuosi on hyvin lyhyt aika. Ei minulla ole vielä mitään hajua siitä minkälainen äiti minä olen tai mitä lapsen kasvattaminen on. Osaan kyllä hoitaa vauvaa mutta kaikki muu on vielä edessäpäin. Minulla on sellainen aavistus että jossain määrin se ennakkokäsitys, että kaikki hauska tapahtuu vauvavuoden jälkeen, pitää paikkansa. Tästähän se vasta alkaa.

image.jpg

image.jpg

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

kun uni ei tuu

Noin puolen vuoden iässä Sebillä oli lyhyt jakso jolloin hän nukkui käytännössä koko yön. Melkein jo luulin että kokonaiset yöunet olivat tulleet jäädäkseen, mutta voi kuinka höpsö olinkaan – se oli vain tyyntä myrskyn edellä. Olen ihan varma että Seb keräsi tuolloin voimia seuraavien unettomien kuukausien varalle. 

Muutamien pitkien unien jälkeen Seb alkoi herätellä taas tuttuun tapaan säännöllisen epäsäännöllisesti ja vaati useimmiten rintaa, jota vieressä nukkuvalle vauvalle oli helppo tarjota. En läheskään aina muistanut kuinka monesti olin imettänyt eikä yösyötöt minua pitkään aikaan häirinneetkään.

Joskus siinä yhdeksän kuukauden kohdilla aloin väsyä ja kiinnittää enemmän huomiota levottomiin öihin. Luulen että merkittävin tekijä äkillisessä unenkaipuussani oli hiljattain tasaantunut hormonitoiminta, jonka tajusin vähentyneistä imetyskerroista, kuukautisten palaamisesta ja yleisesti mielen tasoittumisesta. Mammahormonithan auttaa äitiä muun muassa jaksamaan niitä vaikeita öitä, jotka nyt alkoivat minun kohdallani tuntua sietämättömiltä. Avauduin asiasta äiti-vauvaryhmässä, jossa jaettiin kokemuksia unikouluista. Unikoulu (eli huudatus jota se minun käsitykseni mukaan oli) ei tuntunut yhtään meidän jutulta. Minua ei kiinnostanut se jos joku tutkimus väittää ettei siitä ole lapselle mitään haittaa, minähän en antaisi pienen Sepponi itkeä yksin, piste. 

image.jpg

Pahimpien öiden aikaan Seb aloitti myös ensimmäistä kertaa kenkkuilla rinnalla. Imetys oli yhtä tuskaa, puremista ja nälkäisen lapsen rimpuilua. Silloinkin jos Seb suostui syömään, hän tuntui jäävän kiukkuiseksi imetyksen jälkeen. Silloin sisäinen luomuäitini koki kolauksen: rintamaito ei enää riittänyt lapselleni. Nielin ylpeyteni ja kannoin kaupasta korviketta. Imetyshaikeudesta huolimatta toi korvike mukanaan paljon hyvää, sillä pystyimme nyt jakamaan öitä Paddyn kanssa. Teimme välillä niin että Paddy hoiti alkuyön syötöt ja minä imetin (=annoin Sebin nukkua tissi suussa) aamuyön. Sitten aloimme ottaa kokonaisia öitä vuorotellen jotta edes toinen saisi kunnon unet. 

image.jpg

Jaksoimme tätä jonkin aikaa, mutta aavistelin että lykkäämme ongelmaa vain myöhemmäksi. Seb alkoi vaatia maitoa joka ikisellä heräämisellä ja aloin pelätä että olemme luoneet vauvan ja pullon välille sellaisen siteen jota ei hevillä pureta. Tähän asti olin kauniisti ajatellut että lasta ei edes kuulu yövieroittaa vaan lapsi vieroittaa itse itsensä sitten kun on siihen valmis, tapahtui se sitten puoli- tai kolmevuotiaana. My ass. Yömaidosta olisi päästävä ja pian. Toki lapselle tulee varmasti useitakin herkkyyskausia jolloin vieroittaminen on ehkä hitusen helpompaa.

image.jpg

Lainasin kirjastosta Unihiekkaa etsimässä -nimisen oppaan lasten unipulmiin. Kirjassa oli hyvin paljon unikoulujuttuja ja muutamia ihan mielenkiintoisiakin huomioita, muttei mitään mullistavaa. Yksi mieltäni rauhoittava pointti kirjassa oli se että kaikki herää yöllä, niin lapset kuin aikuisetkin. Kyse ei siis ole siitä ettei lapsi saisi herätä yöllä vaan siitä että hän oppisi nukahtamaan itse uudestaan. Meidän olisi siis ihan ensin keskityttävä siihen että annamme Sebin oppia nukahtamaan yöunilleen itse, ilman maitoa.

image.jpg

Alettiin tehdä iltatoimet aina samalla tavalla, suunnilleen samaan aikaan ja niin ettei Seb nukahda maitoon, vaan se juotetaan sylissä esimerkiksi kirjaa lukien tai muuten hereillä. Sitten lapsi laitetaan sänkyyn jossa hän aikansa möngertää ja lopulta nukahtaa. Sama kaava toistui joka ilta ja Seb oppi heti nukahtamaan ilman maitoa, mikä oli ensimmäinen askel hyviä öitä kohti. 

Nukahtaminen illalla alkoi sujua mutta yöt olivat silti yhtä korvikkeen löyhkää. Aloin olla niin täynnä näitä öitä että mielipiteeni unikoulusta muuttui, päinvastoin aloin ajatella että selkeä huudatusunikoulu olisi tehokkaampi kuin joku lässynlää tassuttelu (miten ällöttävän nimen joku onkaan keksinyt vauvan selän taputtamiselle). Ajattelin että helvettiin lempeä kasvatus ja hellät keinot, huutakoon koko korttelin hereille kunhan saataisiin vaan lopulta nukkua. 

image.jpg

Puhuin asiasta jälleen äitikollegoille, joilta sain vinkin että vaihdan yömaidon veteen, mistä lapsi ehkä oppii ettei maitoa tule ja päättääkin nukkua. Vesipullo ei herättänyt kovin suuria odotuksia mutta tottakai kaikkea olisi kokeiltava. Juotettiin sitten parina yönä maidon sijaan vettä eikä Seb tainnut edes huomata eroa. Hän heräsi säännöllisesti juomaan pullollisen vettä ja ajateltiin että säästyypähän rahaa kun ei tarvitse korviketta, olisipa tiennyt aiemmin.

Kolmantena yönä Seb heräsi kerran ja nukahti takaisin pelkällä tutilla.

Halleluja.

Se toimi.

En tiedä oliko taikasana vesi vai rutiinit vai oliko tässä kenties juuri sellainen herkkyyskausi meneillään sillä yövieroitus tapahtui kaiken hermoilun jälkeen yllättävän hellästi ja helposti – ja ilman unikoulua! Seb herää kyllä edelleen, useimmiten kerran tai kahdesti mutta nukahtaa nopeasti tutilla tai silittelyllä. Yömaitoa tai -vettä ei enää tarvita. Sebin sairastaessa annettiin parina yönä maitoa mutta sekään ei näköjään hämmentänyt nyt jo tervettä poikaa, luojan kiitos. Olin kyllä varautunut siihen että takapakkia saattaa tulla mutta ei, Seb nukkuu jopa paremmin kuin ennen flunssaa.

Nyt koitetaan nauttia tästä luksuksesta eikä miettiä minkälaisia uniongelmia tulevaisuus taaperon kanssa tuo tullessaan.

 

Suhteet Ystävät ja perhe Hyvä olo