Tässä muutamia huomioita joita olen viime viikkojen aikana tehnyt:

Ensikertoina kun lapsen eteen laittoi ruokaa, hän ei ihan hoksannut mitä kuuluu tehdä. Hän levitti käsivartensa levälleen ja kokeili kalastaa ruokaa pöydältä pelkällä suullaan. Uskon lukeneeni kaiken mitä sormiruokailusta voi lukea, eikä missään mainittu tästä. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen hän kuitenkin alistui käyttämään käsiään.

Kun hän sitten tarttui ruokaan, yllätyin siitä että ruokaa menee suuhun. Olin varautunut muutaman viikon leikkimisjaksoon jolloin ruokaa vain heitellään ympäriinsä ja vanhemmat kiristelevät hampaitaan, mutta kaikkien yllätykseksi Seb tarttuikin sapuskaan ja tunki sitä suuhunsa. Vau. 

Lapsen syömisintoon vaikuttaa hyvin ratkaisevasti se, kuinka helppo ruokaan on tarttua. Pilkoimme aluksi luumun muutamaan nättiin osioon, joita Seb vähän hipelöi muttei juuri laittanut suuhunsa. Totesimme ettei Seb tykkää luumusta. Yhtenä päivänä Paddy antoikin kokonaisen luumun lapsen eteen ja kappas, sehän tykkääkin siitä! Aikuisen pitää vain kytätä vieressä ja ottaa kivi pois kun se tulee näkyviin. Lopulta jäljelle jää hirveä sotku ja kuoret.

Koskaan ei pitäisi olettaa mitään. Minä luulin että kaikki lapset rakastavat banaania, mutta minä olen koittanut tarjota sitä vaikka minkälaisissa paloissa, ja aina Seb vain maistelee muttei ota lisää. Sen sijaan salaatinlehdet näyttää maistuvan.

Ostoslistalla: lusikka. Meille ei ole tullut ostettua vauvalusikkaa, jonka voisi täyttää valmiiksi ja antaa lapselle käteen, joten aamupuuro on mennyt toistaiseksi ihan nätisti (ei oikeasti kovin nätisti mutta kuitenkin) sormineen. Kai sitä voisi teelusikkaakin käyttää mutta pelkään että Seb sohaisee sillä itseään silmään tai muuta vastaavaa. Miksiköhän muuten meillä suomalaisilla on johonkin syvälle selkärankaan survottu käsitys, että lapsen pitää syödä puuroa. 

Se sotku. Siis joojoo kaikki opukset ja sormiruokailevien lasten äidit sanoo että sitä sotkua tulee ihan helevetisti. En silti uskonut että ihan niin helevetisti. Olen joutunut hengittämään syvään monta kertaa ja hokenut itselleni että tätä ei jatku ikuisesti ja että se oppii koko ajan. Vaati myös muutaman yrityksen ja erehdyksen ennen kuin hoksattiin missä järjestyksessä pahimmat sotkut kannattaa siivota. Aluksi minä hölmö rupesin aina pyyhkimään ensin lapsen käsiä ja naamaa, jolloin hän tietenkin onnistuu tarttumaan johonkin limaklönttiin ja sotkemaan itsensä uudelleen. Kannattaa siis viedä joko lapsi muualle pestäväksi tai pyyhkäistä pahimmat sotkut ensin pöydältä. 

Se kakominen. Ihan ensimmäistä kertaa kun Seb alkoi vedet silmissä yökkimään, Paddy riensi hätiin tunkemalla sormensa lapsen suuhun. Lapsiraukka säikähti tästä ihan kamalasti ja onneksi sittemmin kakomista seuranneena ollaan opittu luottamaan ja rentoutumaan. Hetken totuttelun se vaatii mutta kun huomaa ettei lapsi itse ole asiasta moksiskaan vaan jatkaa yökkimisen jälkeen syömistä samalla tavalla, tajuaa aikuinenkin ettei lapsella ole mitään hätää.

On se niin ihmeellistä. Kaikki jaksavat sanoa samaa, että on niin ihmeellistä kuinka noin pieni ihminen tietää miten syödään. Se ihmetyttää meitäkin joka päivä. Meidän vauva syö ihan itse!

Koitin minimoida kuvissa sen ilmeisesti ihmisiä ärsyttävän ja ällöttävän ”kato miten söpö kun sen naama on ihan sotkussa” -pommin mutta en voinut olla laittamatta näitä puuromustikkakuvia.