Tämä syksy on ollut vaikea. Useimmiten yhteiset illat pitkien päivien jälkeen sujuu tapellessa ja joka pirun asiasta vääntäessä. Seb saattaa esimerkiksi heitellä tavaroita ja lyödä ja raapia minua siksi että hän söi kaikki banaanit tai koska palikkatorni kaatuu kun se on tarpeeksi korkea. Hän testailee minua ja rajojaan eikä siedä sitä kun hänen ilmeisen vahva tahtonsa ei saakaan aikaan mitä tahansa.
Tällä hetkellä minua ei kiinnosta, millä nimellä tätä kutsutaan (tahtoikä, uhmaikä, mitä näitä nyt on, raivovaihe, hullunmylly, kaaos, lapsuus?) Sebillä se on nyt joka tapauksessa meneillään. Olen ollut hermoraunio ja kaikista pimeimpinä ja pahimpina hetkinä miettinyt, että miksi helvetissä minä ryhdyin tähän sekopäiseen touhuun. Ihan totta, kun seisoo keskellä jalkakäytävää kello seitsemäntoista pimeänä marraskuun torstaina, taivaalta tihkuu vettä niskaan ja jaloissa makaa kiljuva lapsi joka ei tahdo mitään tai tahtoo kaiken, en minä tiedä, niin tekee ihan pikkuisen enemmän mieli hypätä ohi ajavan bussin alle kuin jäädä selittelemään että kulta sinulla on nyt paha mieli jostain mutta nouseppas ylös siitä nyt niin mennään kotiin leipomaan piparkakkuja ennen kuin äitiltä katkeaa verisuoni otsasta.
Puhuin päiväkodissa tästä arki-iltojen raivosta, ja minulle nyökyteltiin tämän kuuluvan asiaan. Minulle selitettiin, että pitkän ja sosiaalisen päivän jälkeen on luonnollista purkaa kuraa sen ihmisen niskaan, jota rakastaa ja johon luottaa niin paljon, että sen uskaltaa tehdä. Kaunista ajatuksen tasolla, käytännössä ei niinkään.
Kuten kaikessa, myös tässä hirvittävässä monsteri-iässä on sitten kuitenkin puolensa. Tässä nimittäin oppii väkisinkin arvostamaan niitä hetkiä kun kaikki on hyvin. Silloin, kun mikään ei aiheuta tunteenpurkauksia tai sellaisia enteilevää leimahdusta lapseni silmissä, minä otan elämästä kaiken irti. Minä kuuntelen hiljaisuutta, tavallisen lapsen tavallisia iloisia leikkejä, otan kiitollisena vastaan jokaisen halauksen ja suukon ja kerään rakkautta talteen niitä pimeitä arkiraivoja varten ja toivon että se riittää. Niinä päivinä minä teen mehujäätä ja istutan pojan vessaan syömään koska en jaksa siivota karpalomehutahmaa kaikkialta. Minä katson äärettömän rakasta takkutukkaa, hoen rakastavani, muistan miksi en sittenkään kadu mitään ja uskon että minä selviän tästä. Monet äidit ja isät ovat selviytyneet lastensa lapsuudesta, omani mukaanlukien, joten enköhän minäkin.
