paluu kainaloon
Olin kuullut monenlaisista lapsiperheiden nukkumisjärjestelyistä ennen Sebin syntymää, mutta oletin meidän nukuttavan tulevan beibimme ihan tavalliseen tapaan omaan sänkyynsä. Vielä synnytyspäivän aamuna elin siinä kuvitelmassa että pian pinnasängyn puhtaisiin lakanoihin tulee pieni uneksija, vaan eipä se ihan niin mennytkään. Kolme kiloa seppoa syntyi ja minä huomasin etten voikaan laskea kääröä käsivarren mittaa kauemmas, joten asiaa mitenkään sen kummemmin aprikoimatta otimme pikku-sepon meidän viereen. Nukuttiin kylki kyljessä ensimmäiset kuukaudet, jonka jälkeen Seb alkoi siirtyä kainalosta pinnasänkyyn. Aluksi sängyt oli kiinni toisissaan, mutta lopulta sivuvaununa toiminut pinnasänky vedettiin erilleen ihan Sebin omaksi punkaksi jossa hän viettikin yönsä oikein hienosti aina tähän syksyyn asti.
Joitakin viikkoja sitten tajusin etten edes muista milloin viimeksi Seb on nukkunut yön pinnasängyssään. En ihan tarkalleen hahmota miten tähän päädyttiin, mutta jossain vaiheessa Seb alkoi heräillä yöllä ja minä rupesin näköjään nukuttamaan poikaa suoraan minun sänkyyni. En ole tietääkseni tehnyt asiasta mitään selkeää päätöstä missään vaiheessa, olen vain halunnut ottaa Sebin viereeni ja siitä on tullut tapa. Seb nukkuu tällä hetkellä päiväunet melkein missä vaan (välillä jopa lattialla jos mama ei tajua kiikuttaa väsynyttä lasta ajoissa millekään pehmeämmälle alustalle) mutta yöt hän nukkuu aikuisen vieressä sekä minun että isänsä luona. Sebillä ei ole ollenkaan omaa sänkyä töölönkodissa, joten herkkäuninen Paddy rajaa leveästä sängystään Sebille oman osion peitoilla ja tyynyillä. Minusta tämä on hassua koska minun mielestäni sebin kanssa on niin ihanaa nukkua lähekkäin, ja siksihän tämä kävikin niin helposti ja huomaamatta. Ei Sebin tarvinnut kuin vähän vihjata että vieressä olisi kivempi olla niin minä olen jo pistämässä pinnasänkyä polttopuiksi mummolan joulusaunaan.
Tälle nerokkaalle järjestelyllehän on myös virallinen nimi, perhepeti, joka on aina kuulostanut minun korviini jotenkin sellaiselta hyvin harkitulta, kasvatukselliselta ratkaisulta osana jotain suurempaa ideologiaa ja vanhemmuusnäkökulmaa. Vaikka kyse on oikeasti ihan vain siitä että lapsi nukkuu vanhempien vieressä. Ei sen tarvitse tarkoittaa mitään muuta eikä ehkä ihan kaikkea tarvitse aina puntaroida niin kamalasti. Minua ei ainakaan yhtään kiinnosta miettiä nyt että oppiiko Seb enää ikinä omaan sänkyyn ja pitääkö tämän takia ostaa joskus isompi sänky koska seppohan kasvaa koko ajan ja tuleekohan siitä läheisriippuvainen tai hirveä nössö ja entäs mites jos alkaakin ahdistaa ja haluan laittaa sen omaan sänkyyn mutta se ei enää suostu tai entäs jos meille tulisi jonain kauniina päivänä vaikka joku mies niin laittaisinko minä sitten sen miehen tuonne pinnasänkyyn vai miten.
En ole juurikaan perehtynyt aiheeseen muuten kuin käytännön kokemuksen kautta, mutta ihan puhtaalla järjellä ajateltuna en kyllä usko että on kenenkään tuhoksi jos ihmiset nukkuu vierekkäin. Tällä hetkellä minun ei tee edes mieli kokeilla miten Seb viihtyisi pinnasängyssä, koska näin vaan on niin hyvä. Seppo potkii ja kierii joskus ihan vimmatusti ja vie aika paljon tilaa 120 senttimetriä leveästä sängystä – etenkin poikittain nukkuessaan. Vastapainoksi hän osoittaa unissaan hellyyttä, saattaa ottaa minun kädestäni kiinni, laittaa usein päänsä vatsani päälle ja kaivautuu kainalooni. Hän myös nukahtaa illalla helposti, nukkuu pitkät unet eikä juuri heräile yöllä ainakaan niin että herättäisi minutkin. On myös huvittavaa joskus kuunnella kun Seb kikattaa tai taputtaa unissaan, ja aamut on usein pelkkää lässytiläätä kun Seb haluaisi nousta mutta päättääkin yhä uudestaan ja uudestaan kaivautua lämpimän peiton alle kiehnäämään.