puolitoistavuotias seppo
Seb se täytti eilen puolitoista vuotta. Hullua että hän on ollut täällä vasta niin vähän aikaa, missä kaikki tämä rakkaus lojui ennen lasta?
Seb ymmärtää häkellyttävän paljon. Hän tajuaa hakea kengät valmiiksi kun ollaan lähdössä ulos, ojentaa tavaroita pyydettäessä, osaa etsiä tutin, kirjan, unipupun, auton ja pehmokoiran, ymmärtää mitä tarkoittaa ”vie tämä daddylle” tai ”give this to äiti”, auttaa pyykkien ripustamisessa ja kauppakassien purkamisessa, sanoo haltioissaan ”nää” kun näkee ajoneuvoja (isoimmat näät saa moottoripyörät ja kaikki mitkä lentää). Hän koittaa kovasti jutella, puhuu pitkät tovit tärkeänä siansaksaa ja toistaa jo perässä helppoja sanoja, joskin aika varovasti ja yleensä aluksi kuiskaten, kuin harjoitellakseen ensin itse. Kuultuja sanoja ainakin kakka, pupu, yeah, vuf vuf (kai se on sana?), kiikki=kiitti, daddy, äiti. Paddyn mielestä Seb myös tervehtii dublinilaisittain ”howya!”
Sebiä ärsyttää se kun kädet likaantuu tai jotain tarttuu jalkapohjiin. Jälkimmäisessä tilanteessa hän nostaa jalan ylös ja kiljuu. Hän ei malta istua ammeessa – paitsi jos häntä lietsotaan räiskyttämään vettä ympäriinsä. Seb tykkää tällä hetkellä eniten riisistä, riisikakuista ja fetajuustosta. Hän tanssii upeasti ja aina musiikkilajiin ja kappaleeseen sopivalla tavalla, mikä on oikeasti aika hienoa katseltavaa.
Seb ei pidä siitä ettei saa haluamaansa. Jos hän ei halua mennä kotiin, koko kortteli kuulee sen kyllä. Kerran hän teki dramaattisen lattialleheittäytymisen keskellä huoltoasemaa kun en päästänyt häntä ahtautumaan jonkun peliautomaatin taakse. Siinä se lapsi sitten makasi vatsallaan ja kiljui. Minun puolitoistavuotias seppo. Häntä myös kismittää se että joutuu aina odottamaan tylsistyneenä ja nälissään ruoan valmistumista. Hän seisoo narisemassa takanani ja repii helmoista ja minusta on tästä hyvästä tulossa supertehokas kokki, tuntuu että saan ärsyyntyneenä perunat kiehumaan nopeammin.
Seb viihtyy päivä päivältä paremmin itsekseen leikkien, mutta menee suorastaan shokkiin jos esimerkiksi äiti menee vessaan ja meinaa laittaa oven kiinni tai jos joku lähtee ovesta ulos. Hän myös pelästyy vieraita ihmisiä herkemmin kuin aiemmin, ja neuvolatarkastuskin oli niin kovaa itkua että jätettiin palikkatornit suosiolla rakentamatta.
Sebiä naurattaa se jos joku yrittää laittaa hänelle vaatteita päälle mutta hän onnistuu livahtamaan karkuun. Kaikki takaa-ajo on hänen mielestään hulvatonta. Hän tykkää pureskella hammasharjaa ja tällä hetkellä kulmahampaita tehdessä myös jääpaloja. Hän ei jaksaisi aina istua bussissa mutta kirjalla saa hämättyä muutaman pysäkin verran. Hän matkustaisi rattaissa paljon mieluummin seisten kuin istuen.
Olen koittanut opettaa Sebiä piirtämään. Onnistunein yritys oli ulko-oveen salaa taiteiltu abstrakti lyijykynäpiirros, sitä ennen hän on muun muassa syönyt salaa crayoneita.
Ihaninta on kun avaan käsivarteni, pyydän Sebiä luo ja hän ryntää halaamaan. Muutenkin kaikki pienen ihmisen osoittama hellyys vaan jaksaa kouraista sydämestä. Se kun hän väsyneenä piilottaa kasvot minun kaulaani, kiipeää syliin tai tulee yllättäen luo vain halatakseen. Ei silloin muistele sitä kun se riiviö karjui huoltoaseman lattialla tai neuvolassa tai itki koko ruoanlaiton ajan tai rikkoi kananmunat uudelle matolle. Silloin pakahtuu kun ei kestä sitä miten tärkeä joku voi olla. Että ihan oikeasti antaisi oman henkensä tuon monsterin puolesta.
Semmoista on elämä puolitoistavuotiaan Sepon kanssa.