suuret murheet

Ostan harvoin basilikaa talvella, koska jotenkin onnistun aina palelluttamaan herkän yrtin matkalla kaupasta kotiin. Eräänä päivänä minulle iski niin kauhea basilikanhimo etten voinut olla ilman, joten lampsin kauppaan ja ostin oikein rehevän yksilön jonka pakkasin huolellisesti ja lämpimästi kotimatkaa varten. Se kylmettyi silti. Olin kamalan harmistunut. 

Toisella kertaa sain puskan basilikaa kotiin asti koska sain lämpimän autokyydin. Olin iloinen. Tein lounaaksi munakkaan jonka päälle aioin laittaa valtavan määrän ihania basilikanlehtiä. Söin munakkaan ja tajusin unohtaneeni ne hiton basilikat. Ärsytti.

Munakas-episodin jälkipuinneissa tajusin jotain mullistavaa: tässä ovat minun suurimmat murheeni juuri nyt. Ihan totta. Paleltunut basilika ja unohtunut basilika. Muutama viikko sitten olin pienen hetken todella ahdistunut kaikesta. Olin väsynyt, laiska ja töykeä. Koti oli epäsiisti, olin huono äiti ja ystävä. Maailma oli paha paikka ja kaikki ihmiset täynnä kuraa. Kun ajattelin mennyttä, alkoi itkettää. Kun ajattelin tulevaisuutta, alkoi oksettaa. 

Sitten yhtenä päivänä huomasin suurimman huoleni olevan yksi paleltunut basilika.

Voisinpa repäistä tästä huojentavasta olosta yhden kulman ja ottaa sen esiin silloin kun seuraavan kerran maailma muka kaatuu päälle. Kun ei se kaadu. Ei se ikinä kaadu. Ehkä seuraavan huoliaallon lähestyessä keskityn vain ajattelemaan toteemiyrttiäni ja muistan että elämä vaan on tämmöistä. Kummallista, epävarmaa, vaihtelevaa.