Tää on sun syys

Rakastan näitä viileitä aamuja. Unohdan vuoden mittaan sen olon ja tuoksun josta voi saada kiinni vain lyhyen aikaa kesän ja syksyn taitteessa. 

Sitä kestää muutaman viikon ja sen taian kokee vain aamuisin, parhaiten ennen kello kahdeksaa. Olen hyvin harvoin ulkona siihen aikaan, mutta viime päivinä olen onneksi joutunut astumaan ovesta ulos juuri parahiksi typertymään usvaisesta kauneudesta.

Nämä aamut muistuttavat minua lapsuudesta ja ensimmäisistä kouluaamuista.

Hiljainen hiekkatie ja penaalissa uudet geelikynät. Raskas ylämäki ja kylmää ilmaa keuhkoissa, korkeat metsiköt koulumatkan varrella, kaikki viileän huurteen suojassa. Päiväksi sää kuitenkin lämpenisi niin ettei kotimatkalla tarvitse enää takkia. Ilmassa tuoksui poimimattomat omenat, sienet ja marjat, ja tuntui kuin kaikessa olisi taikaa.

Vuosien varrella sen olon päälle on tullut kerroksia, joskus nämä aamut muistuttavat yläasteen salaisista aamutupakoista, joskus siitä syksystä kun kannoin tuntematonta seppoa vatsassani. Kipeistä rakkauksista, tutuista ja oudoista kylmistä aamuista, kaikista painavimmista vuosista, iloista ja suruista kesän tehdessä hiljalleen tilaa syksylle.

Se nappaa syleilyynsä heti ulko-ovella, se vie tyhjyyteentuijottajat kouluun ja töihin, auttaa kantamaan liian suuria reppuja ja huolia ja lähtee sitten vähin äänin pois ennen kofeiinin ja auringon vaikutusta. Yhdeksään mennessä taika on rauennut.

Tästä alkaa jälleen minun lempivuodenaikani: upea inspiroiva kaunis karu kostea väsynyt melankolinen pimeä turvallinen pitkä kurainen syksy. Nyt se kiehtoo, kuukauden päästä ehkä vain kyrsii.

Oli miten oli, antaa tulla.

Olen valmis.