vauvavuodesta ja äitiydestä

Ennen Sebin syntymää minulla oli paljon mielipiteitä ja ennakkokäsityksiä vauvoista ja äitiydestä. Minä ajattelin että lapsista on jotain iloa vasta joskus leikki-ikäisenä kun ne tekee kaikkea hölmöä ja laukoo hervottomia viisauksia. Sitä ennen olisi vain jaksettava sitä rääkyvää pakettia joka ei osaa mitään ja jonka kanssa ei voi kommunikoida. Vielä raskausaikanakin, jolloin olin jo ihan hyvä vauvahöperö, olin asennoitunut niin että se ensimmäinen vuosi on vaan pakko kestää.

Kuinka ollakaan, se ei mennytkään ihan niin.

Vauvavuosi oli ihmeellinen, raskas, itkuinen, hämmentävä, uuvuttava, onnellinen.

Minulla kesti melkein vuoden tajuta että ne ”valoisat ajat”, jollaisina minä Sebin ensimmäiset viikot muistan, ei ollutkaan minun kaunis metaforani niille ihmeellisille päiville, vaan maalis-huhtikuu on pitkän pimeyden jälkeen ihan kirjaimellisesti valoisaa aikaa. Nauroin ääneen kun tajusin että se sama ensipäivien valo tulee aina takaisin juuri parahiksi Sebin syntymäpäiville.

Ensipäivät olivat vertauskuvallisessa valoisuudessaan kuitenkin ainutlaatuista aikaa. Seb oli hiljainen ja rauhallinen ja moni asia tuntui odotettua helpommalta. Vasta puolen vuoden jälkeen hermot alkoivat kiristyä, silmäpussit painaa ja herkän lapsen itku ärsyttää. Sebissä alkoi näkyä muitakin luonteenpiirteitä kuin zeniläinen tyyneys mutta ei elämä vieläkään ollut kamalaa. En ollut etukäteen ymmärtänyt että minä tulen rakastamaan sitä ruokaa heittelevää, öisin valvottavaa ja punaisena kiljuvaa rääpälettä niin paljon että olen kaiken sen kaaoksen keskellä vilpittömän onnellinen kun se oppii taputtamaan tai nauraa jollekin tyhmälle jutulle. Ne hetket peittoaa kaiken muun.

Minä hurahdin raskausaikana vauvamaailmaan ihan totaalisesti. Minua kiinnosti elämässä eniten se miten vauvaa pissatetaan lavuaariin eikä minua ahdistanut ajatus siitä että elämäni tulee olemaan pelkkiä kestovaippoja, välikausihaalareita ja vauvakerhoja. Olin niin innoissani äitiydestä ja lastenkasvatuksesta etten edes muistanut mistä asioista olin kiinnostunut ennen tätä kiehtovaa äitien ja vauvojen maailmaa. Elin pehmeässä kuplassani vielä muutaman kuukauden Sebin syntymän jälkeen kunnes aloin huomata ensimmäisiä oireita entisen minän paluusta.

Huomasin miettiväni muun muassa sellaisia vähäpätöisiä asioita kuin ystäviäni. Aloin nähdä ihmisiä myös ilman vauvaa, kävin juhlimassa, puhuin edes vähän muustakin kuin imettämisestä, luin muutakin kuin vauvakirjallisuutta, kiinnostuin taas omista jutuistani. Jossain mielessä olisin mielelläni pysynyt vauvakuplassani hieman pidempään, mutta toisaalta olen onnellinen etten kadottanut itseäni äitiyden taakse.

Minä olen aina viihtynyt hyvin itsekseni. Kaikissa muissa ihmissuhteissa on ymmärrettävää, jopa suotavaa viettää aikaa erossa toisistaan, eikä äiti-lapsisuhde ole ainakaan minun kohdallani poikkeus. Minä tulen hulluksi jos en saa olla silloin tällöin yksin tai vähintään ilman vauvaa. Vaikka tunnen itseni ja tiedän että kaipaan paljon omaa tilaa, ajattelin että vauvan kanssa olisi toisin. Luulin että lapsi on vähän niinkuin minun jatkeeni enkä minä edes haluaisi olla siitä erossa. Hah!

Luulin myös että lapsi saa minut yhtäkkiä ravaamaan kaikissa vauvaharrastuksissa ja perhekahviloissa, mutta väärin oletin tässäkin asiassa. En ole koskaan kokenut suurta tarvetta käydä miljoonissa eri harrastuksissa, eikä äitiys ole asiaa muuttanut. Olen käynyt raskausajasta asti kerran viikossa äiti-vauvaryhmässä ja se täyttää ihan mukavasti vauvaharrastuskiintiömme.

Vaikka minä en äidiksi tultuani niin hirveästi ihmisenä muuttunutkaan, on elämä ja ajatusmaailma silti erilainen kuin ennen, tietenkin. Tässä muutamia havaintojani äitiytymisestä:

Saatan aamukahvia juodessani lukea sormiruokakirjasta miltä banaani näyttää vauvan ulosteessa (tummilta viiruilta) eikä minua ällötä.

Tiedän aika monta hissiä joiden olemassaoloa en huomannut aiemmin.

Kykenen ihan uudenlaiseen empatiaan ja suren ihmiskohtaloita kun muistan että jokainen ihminen on ollut jonkun vauva, myös Hesarin spurgut ja Putin.

Ajattelen omaa lastani aina kun näen söpöjä eläimiä.

Kun olen jossain ilman Sebiä, mietin että näytänköhän minä äidiltä.

Olen paljon tehokkaampi enkä sellainen laiskimus kuin ennen. Ehdin tehdä yhden päivän aikana hirvittävän paljon asioita. Äitiyden pitäisi olla merkittävä plussa CV:ssä.

Olen lähtenyt lapsettomien kavereiden luota itku kurkussa kun en pysty enää keskustelemaan normaalisti pienen huutavan hirviön takia ja pelännyt ettei kukaan enää siitä syystä halua nähdä minua.

Olen alkanut arvostaa omia vanhempiani ja kaikkia vanhempia miljoona kertaa enemmän.

Näen maailmassa hirvittävästi mahdollisia vaaratilanteita ja kuvittelen yksityiskohtaisesti mitä tapahtuu jos vaikka kaadun portaissa Seb sylissäni.

Itken joka asiasta. 

Lässytän enemmän kuin etukäteen uskoin.

Olen joissain asioissa entistä armollisempi itselleni koska olenhan sentään äiti.

Useimmissa asioissa olen kuitenkin kriittisempi koska olenhan sentään äiti.

Äitiys on tuonut minulle itsevarmuutta, mutta avannut samalla oven ennenkokemattomalle haavoittuvaisuudelle. Minulla on nyt elämässäni sellainen ihminen, joka tarvitsee minua enemmän kuin kukaan ja enemmän kuin ketään. Kun joku on niin lähellä ja niin tärkeä, en voi olla tuntematta toisinaan kuristavaa pakokauhua. En halua tehdä mitään väärin. Haluan antaa Sebille hyvän elämän. En halua menettää häntä. Haluan olla hyvä äiti. 

Ottaen huomioon että tulen olemaan äiti lopun elämääni, yksi vuosi on hyvin lyhyt aika. Ei minulla ole vielä mitään hajua siitä minkälainen äiti minä olen tai mitä lapsen kasvattaminen on. Osaan kyllä hoitaa vauvaa mutta kaikki muu on vielä edessäpäin. Minulla on sellainen aavistus että jossain määrin se ennakkokäsitys, että kaikki hauska tapahtuu vauvavuoden jälkeen, pitää paikkansa. Tästähän se vasta alkaa.