yhtenä aamuna

On hyhmäinen marraskuun aamu. Kello on 7:14 ja aamukahvi on vasta ajatus. Pienimies leikkii jo pirtsakkana omiaan, minä koitan saada unen irti silmistäni kylmällä vedellä. Heräämisrutiineja suorittaessani huomaan unohtaneeni tyhjentää lapsen ammeen edellisillan kylvyn jäljiltä. Aion kaataa vedet nyt pois ja rupean ottamaan sukkia pois jalastani jotteivät ne kastuisi. Käännän selkäni noin kolmeksi, kohtalokkaaksi sekunniksi, joiden aikana ehdin tajuta vain sen että jokin olento sujahtaa ohitseni ja sitten kevyen loiskahduksen, kun jotain heitetään tuohon viileään kylpyveteen. Käännyn äänenlähdettä kohti ja näen ammeessa lilluvan tutin joka oli hetki sitten sen pienen henkilön suussa joka asuu kodissani ja joka nyt seisoo ammeen vieressä katse naulittuna uivaan tuttiin. Minä tiedän mitä hän aikoo tehdä. Hän aikoo mennä ja hakea tutin. Kauhistun. Lapsella on yöpaita päällä, vesi on kylmää ja nyt on aivan liian aikainen aamu yhtään mihinkään. Avaan suuni ölistäkseni suurin piirtein että ”eeeeeeeeeeeei seppo elä mee sinne sie kastut ja se on kylmääää”, mutta pysäytän aikeeni. Käyn noin neljäsosasekunnin aikana valtavan kamppailun itseni kanssa, teen analyysin itsestäni ja äitiydestäni, arvioin tilanteen vakavuuden ja kylpyveden lämpötilan, punnitsen mahdolliset seuraukset. Enhän minä halua olla sellainen nönnö äiti joka kieltää jotain kivaa vain siksi että niin on helpompi. Ei. Minä päätän niellä typerät kieltoni ja antaa lapsen leikkiä. Pikaisen pohdintani aikana lapsi on tosin jo kastellut molemmat hihansa joten vahinko on joka tapauksessa jo osittain tapahtunut, oli minun reaktioni mikä hyvänsä. Minä kuitenkin suljen suuni ja annan naperon loiskia menemään. Niin hän sitten kastelee itsensä, vielä hetki sitten unenlämpöisen pyjamansa, puoli kylpyhuonetta ja äitinsä. Lapsella on hauskaa ja minuakin alkaa naurattaa. Sen jälkeen puen molemmille kuivat vaatteet ja keitän kahvia.