Ihmisistä

Eilinen oli erikoinen päivä. Sain nähdä ja kuulla asioita, jotka pienen hetken, ihan vähän, horjuttivat uskoani ihmiseen, ihmisyyteen ja inhimillisyyteen. Jo muutaman päivän sosiaalisessa mediassa vellonut keskustelu Forssan mahdollisesta hätävastaanottokeskuksesta koki eräänlaisen kulminoitumisen, kun Forssan kaupunginhallitus torppasi keskuksen tulon ihmisten osoittaessa mieltään kaupungintalon pihalla. Itsekin seisoin siellä kannattamassa kansainvälistä Forssaa, joka toimii ihmisarvon puolesta. Forssaa, joka ei käännä selkäänsä koko Eurooppaa – myös Suomea – koskevassa kriisissä. Vaikka annettu päätös oli surullinen ja ikävä, se ei ollut asia, joka itseäni järkytti eniten. Kammottavinta oli tapa, jolla eräät tahot lähestyivät asiaa.

Keskustelussa oli alusta asti mukana paljon vihamielistä paatosta. Mielipiteitä heiteltiin puolin sun toisin, mutta oikealle, rakentavalle keskustelulle ei tuntunut olevan sijaa. Tämä näkyi erityisesti hätävastaanottokeskusta vastustaneiden joukossa: mikäli mielipide oli jo muodostettu, siitä ei taivuttu mihinkään suuntaan, vaikka tosiasiat ja faktatieto olisivat hyppineet tasajalkaa silmien edessä. Omat huuleni pyöristymään ja silmäni laajenemaan saivat erityisesti rasistiset, kamalat, järjettömät, pelottavat ja (listaa voisi vielä jatkaa) kammottavat kommentit, joissa toiselta ihmiseltä riistettiin täysin arvo vain sen takia, että he tulevat eri uskonnosta ja kulttuurista sattuen olemaan erilaisia ihonväriltään. Luin suoria tappouhkauksia ja viittauksia Auschwiziin. Kuinka ihminen voi olla niin julma? Asioiden yleistäminen sai järjettömät mittasuhteet: kaikki turvapaikanhakijat ovat miehiä, jotka tulevat tänne tekemään rikoksia ja raiskaamaan suomalaiset naiset. En ala tässä enää argumentoida asian puolesta, sillä asiat on kirjoitettu jo moneen kertaan sosiaalisessa mediassa ja ne ovat siellä vapaasti luettavissa. Lisäksi se on jo myöhäistä. Jokaiselle tulisi kuitenkin olla itsestään selvää, että suurin osa ongelmista näissä sotien runtelemissa maissa on meidän länsimaisten ihmisten syytä. Siksi meillä on vastuu. Jos emme me, niin kuka sitten?

 

11897052_10206015390118040_503739876_n.jpg

 

Itse mielenosoituksessa jouduin peittämään silmäni käsilläni kuunnellessani vastustajien huuteluja ja kommentteja. Tässä en niitä halua toistaa, mutta tämän päivän Forssan Lehdestä voi niistä muutaman lukea. Törkeää. Sen enempää ihmisiä kategorisoimatta joukossa vaikutti olevan ihmisiä, jotka itse ovat saaneet apua yhteiskunnalta ja valtiolta, joilla luulisi olevan sydäntä ja halua auttaa muita juuri sen takia. Jotka eivät vaikuttaneet ihmisiltä, jotka ovat kantaneet kortensa kekoon yhteisen hyvän ja yhteiskunnallisen sekä taloudellisen pärjäämisen puolesta. Uskomattomaksi asia meni, kun eräs oman elämänsä sankari päätti toimittaa asiansa poliisiauton kylkeen ja hänet aplodien saattelemana vietiin poliisien toimesta maijaan. Näinkö asioita hoidetaan? Nämä samat hurraajat seisovat rivissä kylttiensä kanssa, joiden sanoma on huoli mahdollisesta rikollisuudesta ja turvattomuudesta mahdollisen hätämajoituksen toteutuessa. Järkyttävimmäksi asia kuitenkin oli äitynyt, kun kaksi kumpaakaan puolta kannattamatonta mielenosoitusten seuraajaa hyvätahtoisesti toi mielenosoittajille tarjolle mehua ja piparia. Päivä oli kuuma, joten ajatus oli mielestäni paikallaan. Tätä en ollut itse kuulemassa, mutta nämä rakkauden ja rauhan asialla olleet ihmiset olivat saaneet osakseen kammottavaa kielenkäyttöä ja sairaita uhkauksia. Myös kaupunginhallituksen annettua päätöksensä pelkkä asialle tuulettaminen ja hurraaminen ei ollut riittänyt, vaan toisen puolen solvaaminen oli jatkunut. Uskomatonta, käsittämätöntä ja ennen kaikkea ihmetystä herättävää: MIKSI?

 

Rights.jpg

 

Mielestäni asiassa ei ollut voittajia. Tai jos olikin, niin voittajia olivat ehdottomasti ne, jotka saivat asiaan uuden näkökulman. Ne, jotka olivat valmiita katsomaan asiaa molemmilta kanteilta ja muodostamaan mielipiteensä tosiasioiden ja inhimillisyyden varaan. Ne, jotka edes pyrkivät järkevään keskusteluun. En sano, etteikö hätämajoituskeskuksessa sen mahdollisesti toteutuessa olisi voinut olla ongelmia, mutta nyt emme saa koskaan tietää. Peloille annettiin valta. Ihmisyydelle ei annettu arvoa. Miksei Forssa voinut kerrankin näyttää muulle Suomelle, että meillä otetaan ihminen vastaan ihmisenä? Tilanteen maailmalla ollessa tällainen me tulemme joutumaan kantamaan vastuumme, halusimme sitä tai emme. Miksi Forssa olisi ollut yhtään huonompi paikka hätämajoituskeskukselle kuin mikään muukaan? Sillä siitä tosiasiasta emme tule pääsemään eroon, että pakolaisia ja turvapaikanhakijoita tulee tänne. Nyt kieltäydyttiin vastuusta ja hyvästä tahdosta.

Vaikka uskoni ihmiseen horjahti, en kuitenkaan menettänyt sitä. Sain keskustella älykkäiden, myötätuntoisten ja sivistyneiden ihmisten kanssa aiheesta. Sain kuulla, kuinka hyvällä argumentoinnilla oli saatu kanssaeläjät ajattelemaan asiaa uudestaan, jopa luomaan uusi, vastakkainen mielipide. Näin, että Forssassa asuu paitsi ihmisiä, jotka olivat valmiita auttamaan hädässä olevia ihmisiä, myös niitä, joille asia on IHAN SAMA. Niinhän sen tulisi ollakin. En usko, että se loppujen lopuksi olisi vaikuttanut sen suuremmin forssalaisten elämään, mikäli pakolaisia olisi tänne otettu. Suhdettani Forssaan joudun ehkä hetken pohtimaan, mutta uskon kuitenkin, että kotikaupungillani on edellytykset kaiken tämänkin jälkeen olla Minun kansainvälinen Forssani.

 

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Uusi blogi ja ihan pätevä kesä 2015

Niin siinä vain kävi, että lukion äidinkielen kurssit saivat vanhan kipinän kirjoittamiseen syttymään ja loputtuaan myös jättivät poltteen tekstin tuottamiselle. Hetken pohdin, että mistä saisin kanavan toteuttaa itseäni kirjallisesti kirjoittaa mieltäni askarruttavista asioista ja elämän pienistä tapahtumista. Koska en enää halunnut väsyttää Facebook-kavereitani liian pitkillä ja vähän kököillä päivityksilläni, päätin aloittaa blogin kirjoittamisen. Ensin sen piti olla anonyymi, mutta päädyin kuitenkin kirjoittamaan omalla nimelläni. Muutenkin vauhkoan asioistani kaikille tutuille, tutun tutuille ja tuntemattomillekin, joten sama sen kai väliä sitten. Eli Bettina (kaikille tosin Peppi) tässä moi!

Ensimmäisen kirjoituksen aloittaminen ja sille aiheen löytäminen vaikutti aluksi mahdottomalta tehtävältä. Tyydyn siis tässä kertomaan kuluneesta kesästä ja sen tunnelmista ja sattumuksista, sillä juuri siitä tarkoitukseni oli tehdä jälleen kerran yksi turhan pitkä ja tarkoitukseton päivitys Facebookiin. Vähän kuin kesän jälkeen koulussa kirjoitettiin aine siitä, kuinka kesäloma on mennyt, haha. Sitä paitsi jotta päivityksestä ei tulisi ihan liian pitkä, se typistyy usein pelkäksi hehkutukseksi, mikä ei koko totuus ole alkuunkaan. Vaikka kesä on ollutkin pääsääntöisesti mukava, on siihen mahtunut myös niitä ankeita ja liian pitkiä päiviä, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan ja joina pää on niin sumea, että ajatus ei kulje jääkaapin sisältöä pidemmälle.

Mutta kesä 2015, voi että! Päällimmäiseksi siitä on jäänyt mieleen eräänlainen huolettomuus. Ei ollut turhaa murhetta huomisesta, ei liiaksi velvollisuuksia. Ex tempore kuvaa hyvin kesän päiviä, joina mikä tahansa tuntui olevan mahdollista: ilman suunnittelua kulutetut rennot hetket terasseilla, hetken mielijohteesta frisbeegolfin pariin patistetut kaverit, kutsu grillaamaan vaahtokarkkeja järven rantaan, lähtö lavatansseihin kaatosateella, yölliset ajelut pitkin maakuntaa ja muutama erikoisreissu, jotka todella tapahtuivat hetken fiiliksen mukaan. Mahdollisuus hypätä bussiin ja lähteä johonkin päin Suomea tapaamaan rakkaita.

 

IMG_20150818_211629.jpg

 

Kesästä jäi mieleen myöpieniä hetkiä, jotka liittyvät vahvasti tuntemuksiin ja aistikokemuksiin. En ole ikinä kokenut sellaista riemun ja vapautumisen tunnetta kuin istuessani pienlentokoneessa Pohjanlahden yllä tajuten, etten pelkää laisinkaan. Sain kokea maailman eri perspektiivistä ja hämmästyä siitä, kuinka välimatkat voivat kutistua. Tuntea, kuinka luottaa toiseen ihmiseen ja hänen ammattitaitoonsa. Tämä sama vapautuminen toistui myös moottoripyörän (joita olen aina pelännyt) selässä. Vahva tunne siitä, että kaikki menee hyvin. Sain myös kokea ne huumaannuttavat hetket järvellä ja merellä, kun aurinko laskee horisontin taakse ja taivaanranta pitää loistokkaan esityksensä vaihtaessaan väriä vaalenpunaisesta oranssiin. Ymmärtää jälleen uudelleen, kuinka omalta elementiltä vesi tuntuu. 

Katsella tyyntä Kuivajärveä, nähdä yhtäaikaisesti sekä aurinko että kuu. Istua pubissa tuoksuen savulta, jonka läpimärät puut saivat aikaan. Tallustella tyhjässä kaupungissa auringon noustessa ja tuntea syreenien voimakas tuoksu, pysähtyä ihailemaan vanhoja taloja ja ottaa kengät pois jalasta. Uida, uida, uida. Liikuttua syvästi kummilasten oppimisen riemusta, kun he päivittäin kehittyvät ja keksivät uusia asioita. Itkeä HIMin soittaessa Gone with the sinin. Jännittää vuoristoradoissa. Tehdä asioita ensimmäistä kertaa (palju!) ja ennen kaikkea tutustua uusiin, upeisiin ihmisiin.

IMG_20150813_223942.jpg

Okei, sää oli kammottava lähes koko kesän. Saattaa myös olla, että ehkä sitä tuli muutama olut juotua liikaa. Tein myös kyseenalaisen huomion: jollei grillaamista lasketa, en tehnyt itselleni kotona kertaakaan ruokaa. Se saattaa olla syy kesän aikana pehmentyneisiin kylkiini (ehkä niillä kaljoillakin on osuutta asiaan) ja takapuoleeni. Mutta ei haittaa, ei sitten yhtään. Oli myös muutama hetki, jolloin en ollut kovin ylpeä itsestäni, mutta ne voivat jäädä itselleni. Ai niin! Neljäntoista lihattoman vuoden jälkeen söin jauhelihakeittoa, josta oli jauhelihat nypitty pois. Voitte vaan arvailla, kuinka hienosti sen on täytynyt onnistua. No, en kuitenkaan palaa punaisen lihan pariin, vaikka keitto yllättävän hyvää olikin!

Jos luet tätä ja satut tunnistamaan itsesi mun kesän hetkistä, niin SUURI KIITOS! Ilman niitä (teitä) ihmisiä mikään ei olisi ollut mahdollista.

Ehkä tämä blogin kirjoittelu nyt alkaa tästä… 🙂

Jestas mutta omaa tekstiä on vaikea lukea.

 

 

Suhteet Oma elämä