Olisikohan jo aika postata Lofooteilta. Vähän vaikea palata noihin hetkiin joista tuntuu olevan jo ikuisuus. Liioittelu best. Mutta kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa eiks je?

Aurinkoa meille ei suotu kuin hetkittäin muttei liikaa makeaa mahan täydeltä. Sadetta oli sitäkin enemmän, mutta eihän me sokerista olla. Ruoan lämmitys tuotti välillä päänvaivaa, mutta evääthän maistuvat aina paremmalta lämpiminä tai ei. Ihana lounashetki hiekkadyynillä muuttui liikkuvaksi ”syö kun ehdit” pakoreissuksi nousuvedeltä ja coolisti päämääränä lipua kohti autoa kylmät nuudelit kourassa ja kamat hiekassa. Millan kumppareissa oli reikä. Tiet ja tunnelit oli pelottavia ja kohtaaminen kapealla tiellä rekan kanssa jätti pysyvän muiston iskän pakettiauton maalikylkeen. Nukuttiin sulassa sovussa muina sardiineina takakontissa milloin mitenkin päin ja kuivateltiin vaatteita auton ilmastointia hyödyntäen.

Voin sanoa että reissu oli huikea. Nää mun kaks kaveria jotka eivät ennestään tunteneet toisiaan tulivat juttuun oikein loistokkaasti ja vatsalihakset naurusta kipeinä matkattiin koomisesta tilanteesta toiseen.

-Vilma

Tunne ihmisenä sitä tuntee kaikki tunteet voimakkaasti, oli ne sitten iloa tai surua. Vaikka elämä on välillä yhtä tunteiden vuoristorataa, sekamelskaa ja varsin uuvuttavaa tai aivan liian ihanaa, en silti vaihtaisi sitä ominaisuutta itsessäni pois. Osaan nimittäin arvostaa kaikkia asioita ympärilläni ja olla onnellinen pienistäkin asioista vaikka se leimaisi mut välillä ylitunteelliseksi. Uskon että ilman tätä tunteiden kirjoa ja herkkyyttä ei olisi koreografioitani syntynyt eivätkä tietyt ovet olisivat auenneet.

Mulla on tapana kääntää kaikki takaiskut positiiviseksi ja suhtautua kaikkeen positiivisella energialla. Uskon että tämä saattaa ärsyttää joitakin ihmisiä vaikka he eivät sitä ääneen sanoisikaan. Ystäväni kämpässä on sisustustaulu johon hän vaihtelee erilaisia tekstejä ja yksi niistä on ollut ”paska on aina paskaa” ja niinhän se on, mutta tärkeintä on osata myös nauraa asioille ottamatta niitä turhan vakavasti.

Viime viikon opetin tanssileirillä Turun saaristossa ja ymmärsin taas miksi teen ja rakastan tätä työtä. Kohtaan tanssinopettajan työssä jatkuvasti uusia ihmisiä ja pääsen todistamaan ja olemaan vuorovaikutuksessa erilaisten ihmisten, kehojen ja mielien kanssa. Pääsen jakamaan ja haastamaan heitä ja kaikista tärkeimpänä auttamaan oppilaitani vapautumaan, irtautumaan ja löytämään oman kehonsa vahvuudet ja heikkoudet rohkeasti, ne kohdaten ja hyväksyen.Tanssi herättää tunteita ja niin kävi myös tällä leirillä.

Nyt olen Helsingissä ja poistun saaren luomasta kuplasta mutten omastani.

-Vilma