Kerron, hengitän, olen

Tunteiden ääripäät. Tunne että on vajaa tai rikki? Miten mielekkäät hetket muodostavat muistot joihin kiinnittäydymme ja tuomme näkyväksi. Emme kuitenkaan voi päästää irti meissä olevaa surua, melankolisuutta, emmekä muita inhimillisiä tunteita joita elämä maan päällä saa meidät tuntemaan.

Esimerkiksi kehon ja kehollisuuden kautta pystymme käsittelemään meille vaikeita tunteita, ja niitä aiheita joista vaikenemme tai joille emme löydä sanoja. Tahdonalaisena, verbaalisesti kommunikoivana ihmisenä sanattomuuden sallimista helposti vieroksutaan, vältellään tai piilotellaan.

Parempi puhua itsensä tilanteesta pois. Hoitaa homma puhumalla.

Kehonkielen nyanssit kiinnostavat itseäni sanoja enemmän. En tiedä johtuuko tämä siitä, että olen aiemmin törmännyt ristiriitaisiin tilanteisiin joissa sanat tuntuvat enemmän tavalta ja niiden taustalla välittyy aikomus hyötyä tilanteesta, tai päästä pakoon epämukavasta tilanteesta. Tilanne jossa henkilö haluaa olla, mutta samalla kontrolloida tilannetta, ehkä tunteakseen olevansa turvassa. Kuinka epämukavaa se olisikaan, jos emme olisi samalla puolella tai samaa mieltä?  Toinen kuuntelee, muttei ehkä ota tosissaan sanomaani tai sivuuttaa sen nopeasti koska ei halua tuoda omaa eriävää mielipidettään  esille.

Olen miettinyt puhumattomuutta kulttuurillisena muovautumisena, ei sosiaaliseen, yksilökeskeisempään suuntaan. Aikana jona kuuntelemme enemmän äänikirjoja ja höpötämme elämästämme Someen meitä seuraaville seuraajille, jotka eivät argumentoi tai puhu päällemme. Päättömät kohtaamiset Somessa, eivät haasta meitä kehollisina ihmisinä argumentoimaan kantaamme, mutta sen sijaan kannustavat meitä nostamaan kiperiäkin ajatuksiamme puhelimemme näyttämölle.  Näkymättömät yleisö pysyy hiljaisena eikä keskeytä, mutta kommenttikenttä saattaa laulaa. Sanojen takana olevat tunteet eivät oikein välity, mutta ehkä parempi niin jotta pystyn vastedeskin kertomaan mitä ajattelen..

Voikin olla, että juuri sanomamme kääntyy meitä vastaan, peräännymme, häpeämme menemällä kuoreemme. Kadumme kaikkea sanomaamme ja tekemäämme. Olisi pitänyt olla hiljaa, kamala häpeä. Onneksi voin aina poistaa postauksen..

Mitä jos myönnän etten tiedä, mutta olen vilpitön siinä mitä teen. Pystyn myöntämään olevani väärässä. Uskallan olla eri mieltä muuallakin kuin somessa ja ottamaan kantaa kehollisesti elehtien. Kuunnella ja ymmärtää.

Mielekkyys voi tarkoittaa minulle juuri mahdollisimman riskitöntä vaihtoehtoa, tilannetta jossa suuret tunteet sivuutetaan. En tunne pakahduttavaa iloa tai menestystä tekemästäni, mutten päässä tuntuvaa suolaista surua. Joku voisi nähdä tuon tunteen ryöpyn ja koittaa hyötyä siitä.

Yksilökeskeisempi ihminen voikin kääntyä itseensä ottamatta apua vastaan, pelosta. Pelosta suojella omaa yksityisyyttä ja yksilöllistä olemisen tapaansa. Avun saaminen voisi rakentaa siltaa kohdata erilaisina persoonina, yhteenkuuluvina ja ainutlaatuisina elämää todistavina ihmiseläiminä. Kun vaakakupissa painaa enemmän yksilön tuntema rakkaus ja hyväksytyksi tuleminen, muu maailma voi menettää merkitystään ja ympäröivän todellisuuden taju hämärtyä. Jos haemme rakkautta materiaalista tai rahasta voimme eksyä. Rikkaudesta huolimatta ontto tunne täyttää mielen. Epäonnistumisen, hajoamisen tunne.

Antaudun tietämättömyydelle ja keskeneräisyydelle. Pysyn uteliaana oppien. Nään potentiaalin itsessäni ja ympärilläni olevassa.

Jos emme muuta jotain itsessämme, emme voi myöskään odottaa että elämämme muuttuu toiseksi parantavan laatuisesti paremmaksi tai meille miellekkääksi. Meidän menestyksemme näkyy muille, ilman rosoa ja työtä taustalla.

”Tuo ihminen tekee jotain merkityksellistä”.

Mielestäni juuri tuo egoistinen voima,”tuo ihminen”, ajattelu ei vie eteenpäin. Jos vertailemme yksilöitä sekä ihannoimme yksilön voimaa, emme näe metsäämme puilta. Yksi puu ei itsessään tee metsää, eikä kotia sen eläimille. Jos yksilö hapuilee metsässä luotamme että ympäröivä systeemi, meidän metsämme, kotimaamme suojelee meitä.

Jos suljemme tilan  päämäärättömyydeltä, tilalta jossa ihminen ”hapuilee”tai ”etsii itseään”, en usko että todellinen ihmisyys kehittyy.  Tuo päämäärättömyyden analysointi ja perustelu onkin paljon tärkeämpää. Kun ihminen yhteiskunnan silmissä ”hapuilee/ elää hetkessä”, hän puolestaan kehittyy ihmisenä tarkastelemaan toimintaansa yhteisössä jossa elää. Puhun omasta kokemuksestani suorittaa elämää, ymmärtämättä suorittamiseni päämäärää. Keskityin toimimaan, enkä ajattelemaan loogisesti elämää.

Mitä hyötyä on odottaa ja katsoa mitä tapahtuu seuraavaksi, jos etsimällä tiedon ja ennalta suunnittelemalla tulevaisuuden tiedät mitä saat ja voit iloita menestyksestäsi. Minimoida epäonnistumisen ja hankalat tunteet joita hetkessä oleminen voi synnyttää.

Mietinkin, voiko yksilöllisyys ja yhteisöllisyys olla näkyvää, kuuluvaa ja konkreettista yhteyttä. Yhteisöllistä kommunikaatiota ja tilan antamista. Ei henkilökohtaista, ei hyökkäävää vaan erillaisuutta korostavaa rikkautta. Olet eri mieltä? HIENOA, kerro siitä lisää. Ei voittajia ei häviäjiä, ei sotaa, vaan ratkaisujen löytämistä yhdessä. Maapallon näkemistä kokonaisena palapelinä, jonka ihmiset, eläimet ja luonto rakentaa. Heimon kaltainen oppiminen, jossa opimme ja opetamme toisiamme uteliaasti.

Kehollinen ja verbaalinen kunnioitus ja kohtaaminen. Omien tekojen perustelu ja valinta.

Myönnän että haluaisin kuunnella kodittomia ja antaa rahaa sitä tarvitseville. Samalla kuitenkin turvaan selustani niin kehollisesti kuin verbaalisesti ja päätän pysyä mukavuusalueellani, tuntea olevani turvassa. Pelkään antavani väärän kuvan itsestäni ja häpeän omaa voimaani, vaikka tiedän sen olevan suurin voimani. Muutokseen tarvitsen  pysähtymisen jaloa taitoa, hyväksymistä ja luopumista oman itseni äärellä.

Tähän asti voimakkaimpana aseenani on tainnut ollut hymy. Hymy joka ottaa vastaan ja kuuntelee. Kehoni kautta eriydyn, samaistun, tai etsin samaistumispintaa. Käyn läpi sanattomia vaikeita tunteita. Heijastan ajatuksiani kehollisesti ilmaisten, tanssien ymmärtäen. Tanssin koska sitä kautta tunnen tulevani kuulluksi. Olisivatko seuraavaksi sanat?

Kuva: Anne Salmi

-Vilma K

kulttuuri ajattelin-tanaan mieli runot-novellit-ja-kirjoittaminen
Kommentit (1)
  1. vilhelmiina hellstén
    23.7.2022, 22:19

    ihana,

    <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *