Poukkoileva mieli

Uusia tilanteita ja pysähtymisen opettelua.

Otin kimpsut ja kampsut ja en pakannut takkia mukaan Jyväskylään. ”Onhan sulla vaikka mitä takkeja täällä!” Äiti huudahti mutta noupp. Tällä kertaa ei ollu (tietenkään), vaan jotenkin kummalla oon saanut ne kaikki kuljetettua Kuopioon. Joka on hyvä juttu sinänsä.

No kivojen kesävaatteiden sijaan oon siis pukeutunu siihen ainoaan pitkähihaiseen eli mustaan huppariin ja ystäväni kuvaili minua nimellä ankeuttaja. Keskustassa mustiin pukeutunut kaapumainen hahmo olin siis minä.

Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Olen siirtänyt to do juttuja ja koittanut osata tylsistyä välillä. Katsoa sarjoja ja vähän elokuviakin. Kotona Jyväskylässä en pysty keskittymään tai inspiroitumaan vaan haluan tehdä kaikkea muuta. Ja se on ihan okei, mutta tuntuu että luova mieli on aina täällä ollessa jotenkin pausella. Sit ja hämmennyn koko asiasta. WHO AM I!

Sitten kun taas liikun ja meen muualle huomaan sen aina palaavan ja huokaisen helpotuksesta. En ole edelleenkään kadottanut sitä. Pystyn tekemään tanssia edelleen työkseni ja nautin siitä edelleen. Se on osa mua, mutta nähtävästi mun mielikin haluaa lomailla. Kieltämättä on rankkaa varmaan olla mun poukkoileva mieli. Heitellä jos minkälaisia signaaleja ja visioita, keskittymättä yhteen asiaan kerralla. Sit mä koitan olla järkevä, ymmärtää ja yhdistellä palasia toisiinsa ja jarrutella välillä. Ei nyt, nyt ei oo oikea aika tälle.

Ja keskittyä olennaiseen.

-Vilma