Still Breathing
Lähetin joulun alla mun koreografian Still Breathing 2-4.2 järjestettävään Kajaanin tanssikatselmukseen. Meidät valittiin mukaan yhtenä 40 muusta koreografiasta.
Viimeksi kyseistä koreografiaa olimme yhdessä tanssineet kesän SM- kilpailuissa joten yhteisten reenejen järkkääminen alkoi saman tien. Tiesin että kaikilla meistä on kiireinen arki ja viikot täynnä ohjelmaa eikä reenejen sopiminen onnistuisi lyhyellä varoitusajalla. Mun täytyi myös miettiä milloin matkustaminen Jyväskylään on järkevää, suht edullista ja mitä muutoksia ehtisin tekemään jo valmiiseen koreografiaan. Plussana Jyväskylässä käydessäni näin samalla poikaystävääni ja kerkesin vaihtamaan nopeat kuulumiset vanhempieni kanssa. Harjoituksissa totuin myös näkemään tanssiystäviä, mutta ajan puitteissa piti ottaa itseään niskasta kiinni ja käyttää lyhyt harjoitus aika mahdollisimman tehokkaasti. Mieli olisi tehnyt puhua kaikesta mahdollisesta muusta kuin laskuista ja tulevista muutoksista.
Tämä oli ensimmäinen koreografia seitsemälle tanssijalle jonka olen koskaan tehnyt. Haaveena oli tehdä koko biisin mittainen teos, mutta SM- kilpailuihin osallistuessamme maksimi pituus sai olla 3 minuuttia. Kun kesän jälkeen muutin Tampereelle ja aloin opettamaan työkseni, olin jo jättänyt koreografian taka-alalle. Kun oli aika hakea tai olla hakematta katselmukseen päätin lähettää kisoista kuvatun version.
Koreografian teon aloittaessani tiesin biisin olevan suuri riski. Olen itsekin sitä mieltä, että tanssilla on lähes mahdotonta päästä samalle tasolle kappaleen kanssa jossa on jo itsessään vahva lyriikka, sanoma ja tarina. Mitä tanssilla saa enää kerrottua? Mutta on monia tapoja käsitellä aihetta ja inspiroitua siitä. Näin mulle kävi. Ensimmäisestä kerrasta lähtien kun kuulin kappaleen tunsin kehossa voimaa ja kylmiä väreitä. Halusin liikkua siihen ja materiaali tuli kuin itsestään. Siitä tiesin että mun täytyy tehdä koreografia kyseiseen biisiin ja kertoa se tarina minkä nään ja tunnen kappaleesta tulevan.
Valitsin koreografiaan ystäviä joiden kanssa olen tanssinut monia vuosia. Jännitin miten reenit lähtisivät sujumaan. Osaisinko opettaa tarpeeksi hyvin omaa materiaalia ja pystyisinkö itse olemaan tanssijana sekä toimimaan koreografina. Yllätyin miten helppoa yhteistyö oli. Kaikki antoivat mulle vastuun ja luottivat mun visioon. Kun tuli hetkiä että joku visio ei toiminutkaan olisin halunnut hypätä pois koreografin roolista ja vaan hengailla ystävien kanssa odottaen jonkun ratkaisevan ongelman mun puolesta. Mutta nautin kaikesta. Työstämisestä ja pala palaselta koreografian valmistumisesta.
Kun tieto Kajaaniin pääsystä tuli oli mielessä muutama muutos. (tietty) Mistä se johtuukin ettei näpit pysy erossa jo valmiista koreografiasta? Tiesin myös ettei kaikille muutoksille jäisi aikaa. Ja ihan hyvä niin. Liikkeelliset muutokset tulivat vain improvisaatiolla ja jäivät sitä kautta koreografiaan. Suurimmasta osasta en tiennyt tulisivatko ne toimimaan ja oliko alkuperäisen liikkeen muuttaminen virhe. Päätin luottaa intuitioon ja antaa liikkeen tulla. Saatiin kuin saatiinkin muutamat reenit joissa kaikki olivat paikalla. Uskon että ennakoinnista huolimatta ratkaisevat harjoitukset taisivat olla edellisen illan paniikki reenit. Hahah
Kajaanin katselmuksista jäi käteen kunniakirja ja hyvä mieli. Kiitos siitä ihanimmat ystävät (tanssijat), oma perhe ja kaikki ketkä ovat tukeneet ja olleet mukana.
Seuraavassa postauksessa kerron itse reissusta Kajaaniin josta ei naurua ja surkeita sattumuksia puuttunut.
-Vilma