Melkein valmista, melkein lähdössä

Lähetin tänään hakemukseni italialaiseen yliopistoon. Olen valmistellut hakemusta jo jonkin aikaa, koska tarvittavia dokumentteja ja allekirjoituksia ja leimoja ja lomakkeita olikin varsin paljon. Sain kuitenkin kaiken kasaan, ja pidin omat pienet voitontanssit laittaessani hakemuksen matkaan. Olen itse tiennyt sinne menostani jo pitkään, joten hakemusrumba on ollut lähinnä pakollinen paha minun ja unelmani välissä. Mutta nyt kaiken pitäisi olla valmista, ja alkaa seuravaksi siirtää fokuksen hauskempiin ja konkreettisempiin vaihtoasioihin, kuten asuntoon ja lentolippuihin. Vaan luulin väärin.

Italialainen byrokratia yllätti jälleen äkkinäisen. Kuvittelin todella, että asiat sujuisivat suomalaisella sujuvuudella, mutta olin ilmeisesti päästänyt itseni unohtamaan, millaista yhtään minkään viralliselta haiskahtavan asian hoitaminen voi saapasmaassa olla. Näytölle pamahti iloinen viesti, kuinka hakemukseni on lähetty onnistuneesti. Nyt enää minun tarvitsisi lähettää tuo samainen paperi erinäisillä virallisilla allekirjoituksilla ja leimoilla (italialaiset ovat fanaattisia leimojen suhteen!) varustettuna postitse. Liitteeksi tarvittaisiin luonnollisesti kaikki se sälä, jonka olin jo aiemmin sähköisesti toimittanut, sekä nippu erinäisiä varsin triviaaleja liitteitä. Luulen, että virallinen valokopio jalkapohjastanikin olisi informatiivisempi kuin osa heidän pyytämistä dokumenteista, mutta saamanne pitää, Luigit. Käsite sähköinen asiointi kuulostaa varsin kaukaiselta tässä kohtaa, kun sähköisesti toimitettu materiaali tuntuu toimittavan vain tiedonannon virkaa: Tälläisia dokumentteja tulen teille postittamaan. Hassua kyllä, itse luotan paljon enemmän sähköiseen tiedonvälitykseen, tavallista postia kun jää matkan varrelle kuitenkin huomattavasti enemmän.

Olen toisaalta iloinen, että törmäsin asioinnin kankeuteen taas tässä vaiheessa. On kun universumi kysyisi minulta vielä kerran, olenko tosissani halajamassa maahan, jossa mikään ei toimi kuin elokuvissa, eikä mikään prosessi mene niinkuin kuvittelisi. Tulen varmasti lyömään päätäni seinään vielä monesti tulevan vuoden aikana, mutta voin aina lohduttautua sillä, että tiesin mitä tuleman pitää ja halusin sitä silti. Saapasmaa on rakkaus, niin järjetöntä kun se onkin. Jokaisella matkallani olen törmännyt johonkin tilanteeseen, mikä ei ole millään muotoa skandinaavisen käsityskyvyn rajoissa, mutta matka matkalta olen rakastunut maahan enemmän. Tämä blogi seuraa matkavalmistelujani ja sitä, kun pääsen (toivottavasti) viimein muuttamaan tuohon kauniiseen ja ah-niin-pöhköön maahan.