Synnytyssalissa meidät vastaanotti vanhempi erittäin kokeneen oloinen kätilö. Siinä kohti minulle jossain määrin vasta realisoitui että sektion uhka tässäkin leijuu ilmassa, sykekäyrää haluttiin seurata jatkuvasti, supistuksia kohdunsisäisesti ja verinäytteet otettiin varalta. Kalvojen puhkaisu oli yllättäin aika karmeaa hommaa, ballonki oli avannut kohdunsuuta kyllä  mutta se oli edelleen aika takana ja vaatii kohtuullisen kovaa kaivamista että kalvot saatiin puhkaistua, mikä sattui yllättävän paljon. Yllätyksenä tuli ehkä vähän myös se, että kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset muuttivat luonnetta aika paljon, niistä tuli paljon terävämpiä jotenkin. Kipeämpiä ja tiheämpiä myös, mikä tietysti oli homman tarkoituskin. 

Olin toiveisiin kirjannut haluvani olla mahdollisimman paljon liikkeellä mutta piuhoja oli aika paljon ja yllättäin myös se lapsiveden lorottelu oli aika hankalaa jotenkin. Kivut myös pääsivät vähän yllättämään kovuudella tässä vaiheessa, etenkin kun kätilö sanoi että nyt kannattaisi vähän aikaa koittaa pärjäillä ilman puudutuksia että synnytys kunnolla pääsee käynnistymään. Päädyin siis kokeilemaan ilokaasua, mikä oli ihan ok valinta. Paras neuvo kätilöltä oli pitää silmät kiinni vielä hetken aikaa kaasun lopettamisen jälkeen ettei tule pahaa oloa ja tämä aidosti toimi. Toki johti siihen että käytännön ratkaisuna pidin silmiä kiinni koko ajan ja upposin muutenkin aika syvälle jonnekin sinne synnytyskuplaan, mikä kai oli ollut miehestä vähän pelottavaakin kun en oikein ottanut kontaktia tänä aikana.

Ajantaju katosi täysin, joko ilokaasusta tai yleensä vaan synnyttämisestä. Ilokaasu oli aika jännä aine muutenkin, en kokenut siitä mitään mielialan nousua kuten jotkut sanovat mutta ei mielestäni varsinaisesti kipuun auttanut. Jotain se kuitenkin auttoi, ilmankaan en halunnut olla. Paras kombinaatio tuntui olevan aloittaa ilokaasu heti kun tuli aavistuskin supistuksesta ja supistuksen kunnolla käynnistyessä TENSin boost-nappi päälle. Kokeilin myös äänenkäyttöä, ehkä se jotain auttoi mutta ei niin hyvin kuin ilokaasu ja TENS. 

Jossain kohti siirryin keinutuolista takaisin sänkyyn, en ihan muista miksi tai milloin. Kätilö kävi parin tunnin (?) päästä sanomassa että synnytys on nyt kunnolla käynnissä ja halutessani saan puudutuksen, kannattaa myös harkita voimien säästämistä. Tämän jälkeen koinkin ehkä jaksavani noin vartin ennen kuin totesin että nyt on aika puudutukselle 😀 Kannustamisella ja henkisellä puolella on yllättävän suuri vaikutus asiaan, kalvojen puhkaisun jälkeen kivun pääsivät jotenkin hyökymään ylitseni enkä todella ehtinyt kehittää mitään positiivisia mielikuvia kuinka vauva lähenee joka supistuksella vaan homma meni vähän selviämiseksi. 

Epiduraali laitettiin 20.40 papereiden mukaan. Laittaminen oli nopeaa ja kivutonta. Muistikuvat on siinä vaiheessa edelleen aika hämäriä, keskityin lähinnä siihen ettei ilokaasumaski pääse kovin kauas 😀 Epiduraalin vaikutuksen alkaessa oli kuin olisi sukeltanut takaisin pinnalle, että ahaa, tällaista täällä. Epiduraali toimi niin hyvin etten tuntenut supistuksia enää ollenkaan. Ainut haitta oli että tuli aika kova tärinä enkä saanut nukuttua vaikka se oli vähän ajatuksena. Luin sitten kirjaa hetken aikaa kun mies koitti keinutuolissa lepäillä. 

Seuraavat pari tuntia menivät siis aika rauhallisesti. Epiduraalia laitettaessa olin 5 cm auki, 2h myöhemmin 5 cm edelleen mutta ”sellaiset positiiviset viis senttiä” sanoi kätilö. Supistuksia oli tullut käyrien mukaan koko ajan mutta eivät olleet enää niin tehokkaita puudutuksen aikana. Tässä kohti vaihtui iltavuoro, epiduraalin vaikutus alkoi myös häipyä hiljalleen. Pohdiskelin kannattaisiko tässä koittaa nyt sitkitellä taas ilman lisäystä että synnytys etenisi mutta aika nopeasti totesin taas että ei pysty. Sain siis epiduraaliin lisäyksen ja aloitettiin pienellä oksitosiini supistuksia voimistamaan. Taas tärisi, vähän auttoi kun mies painoi jalkojen päältä ja selästä vastaan. 

Puudutuksesta huolimatta nyt supistukset vähän tuntuivat, eivät mitenkään kovin kipeinä. Olisikohan se tässä kohti ollut kun mies pomppasi pystyyn että nyt ne vauvan sykkeet on siellä punaisella alueella, sanoin vaan että joo joo eli ihan täysillä valoilla en tainnut tässä(kään) kohtaa mennä vaikka ilokaasu ei käytössä enää ollutkaan. Kätilökin saapui siinä juuri mutta sitten sykkeet korjaantuivat itsekseen. Samalla tarkistettiin tilanne, olin auennut loput 5 cm vajaassa tunnissa, tehokasta kamaa se oksitosiini… sitten yhtäkkiä saikin ponnistaa!

Kätilö kysyi minkälaisia toiveita ponnistusvaiheen suhteen on ja sanoin toivovani episiotomian välttämistä jos ei ihan pakko ja lapsen etu sitä vaadi. Sain kokeilla ponnistamista kyljellään, mitä olin toivonutkin. Tämä vaan osoittautui ihan turhaksi asennoksi, en saanut tässä yhtään mitään aikaiseksi. Osansa toki teki ihan juuri lisätty puudutus, ensimmäinen vartti meni niin ettei oikein tiennyt mitä teki. Kätilö ehdotti hyvin poliittisesti korrektisti että mitä jos ihan vaan kokeillaan vähän ponnistaa puoli-istuvassa asennossa 😀 Ja oli paljon parempi. Supistuksetkin alkoi tuntua taas vähän, kipua ei kuitenkaan ollut. 

Ponnistaminen ei ollut mitenkään vaikeaa, vähän fyysisesti raskasta lähinnä ja seuraavana päivänä oli mm. ojentajat hellinä koska ilmeisesti olin sen verran tosissani kiskonut jaloista tukea. Tässä kohti ehti myös miettiä sitä että yllättävän paljon synnyttämisestä on kuitenkin odottamista, supistusten väliin jäi kuitenkin aina aikaa vähän puhallella ja jutella. Mietin myös kätilön työtä, että omituinen yhdistelmä sairaanhoitoa ja jonkinlaista life coachin ja personal trainerin yhdistelmää. Koska ihan todella paljon auttoi kun kätilö näytti suuntaa ponnistukselle ja muutenkin kannusti ponnistusten ajan. 

Kävi ne klassiset, viimeiset kaksi ponnistusta sanoin että nyt en enää jaksa mutta jaksoin sitten kuitenkin. Vielä siinä vaiheessa kun kätilö käski miestä soittamaan toisen kätilön paikalle että kohta syntyy olin itse vähän epäuskoinen että ei varmaan vielä synny. Ponnistaminen ei ollut kipeää, poislukien ehkä se viimeinen väli kun pää ei enää mennyt taaksepäin vaan oli siinä juuri syntymässä. Sitten yhtäkkiä sanottiin että nyt älä ponnista, sitten sellainen todella erikoinen plumpsis ja vauva syntyi! 

Vauva pääsi suoraan rinnalle (kannattaa muuten tajuta ottaa rintaliivit pois ennen, minä en) lämmittelemään ja syömään. Äiti itki, isä itki. Valokuvia. Pienehköt voitonjuhlat kun kätilö kysyi että mitäs veikkaat, montako tikkiä laitetaan ja varovasti sanoin että toivottavasti ei kovin montaa ja vastaus oli että ei yhtään! Vauvalla oli kuitenkin 38 cm pää ja käsi poskella syntyessä, episiotomiaa ei tarvittu. Lähetin siinä hiljaisen kiitoksen sille ihmiselle joka suositteli Epino Delphineä ja taputin itseäni selkään että venyttelin. 

Voitonriemu vähän laantui kun kävi ilmi ettei kuitenkaan päästä potilashotelliin, istukka syntyi kyllä pian mutta jälkivuotoa oli sen verran paljon etten päässyt hotelliin. Lisäksi minulle nousi 38 asteen kuume ja vauvakin oli vähän kuumeinen. Siksi olimme seurannassa vähän normaalia pitempään synnytyssalissa. Vauva syntyi hiukan ennen kahta yöllä, osastolle päästiin viiden maissa. 

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Hiukan harmitti että synnytys jouduttiin käynnistämään, olisi ollut kivempi olla kotona alkuosa. Toisaalta käynnistäminen oli logistisesti kätevää, saatiin esikoinen mummolle hoitoon rauhallisesti. Etukäteen olin itselleni poikkeuksellisesti vähän haaveillut jostain luomusuorittamisesta, en oikein tiedä miksi, ehkä sen synnytysvalmennuskurssin takia. Mutta ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia ja loppujen lopuksi homma meni just hyvin, pärjäsin ilman puudutusta sen verran kun tarvittiin ja sain kivunlievitystä kun tarvitsin. Ponnistusvaihe ehkä vähän pitkittyi epiduraalin vuoksi, mutta oli toisaalta lähes täysin kivuton eikä 45 min ensisynnyttäjälle ole mikään poikkeava aika. Tyytyväinen olen myös siihen että kokonaisuudessaan homma meni aika sutjakasti kuitenkin, synnytyssalissa oltiin n. 8h ja kokonaiskestoksi merkattiin 10h. Ballongin laitosta syntymään meni 16h eli aika tyypillisiä lukuja olisivat olleet ensimmäiselle synnytykselle vaikka ei olisikaan käynnistetty. Repeämiltä ja episiotomilta vältyttiin, mikä oli tietysti plussaa. 

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen että sain kokea myös alatiesynnytyksen, vaikka rehellisyyden nimissä homma on kyllä suunniteltua sektiota kovempi. Henkisesti ja fyysisesti. Etenkin mies koki tämän huomattavasti rankempana kuin sektion, onhan 16 h nyt paljon enemmän kuin tunti leikkaussalissa 😀 Onhan synnytys ihan ainutlaatuista elämässä ja tavallaan jopa harmittaa että nää oli luultavasti sitten tässä!