Aikuisuuden normatiivinen kriisi

Anu Silfverberg kuvaili kirjassa äitikortti lapsenteon/lapsettomuuden olevan kuin bussipysäkillä oloa, olet tullut kävellen mutta yhtäkkiä huomaat ettei pysäkiltä pysty poistumaan ja ainut vaihtoehtosi on odottaa koska bussi tulee. 

Täällä ollaan vasta ihan projektin alkupäässä, mutta jotenkin tuntuu hirveän tärkeältä, että sieltä bussipysäkiltä olisi jotain muitakin reittejä pois. Kun meille sitä bussia ei kuitenkaan koskaan tule, niin ihan tosissani en halua elämän muuttuvan epätoivoiseksi yrittämiseksi. Toistaiseksi projekti on ollut jopa ihan hauskaa. 

Haluaisin ajatella, että bussin sijaan olen ottanut veneen ison virran yli, niin ison, ettei vastarantaa vielä näy. Voin itse ohjailla venettä, mutta en täsmälleen tiedä mihin tulen rantautumaan koska virta vie venettä ohjauksesta huolimatta jossain määrin. Mutta tarvittaessa voin tulla rantaan ja poistua kävellen ihan jonnekin eri suuntaan kuin alunperin tarkoitus oli. 

Jossain määrin tuntuu, että tämä aikuisuuden normatiivinen kriisi saa aika vähän huomiota. Tai ehkä minä en ole vain tajunnut. Lapsettomuus on kriisi ja vanhemmaksi kasvaminen ja parisuhteen muutos on kriisi, ihan kuin murrosikä, omien vanhempien ikääntyminen ja siitä seuraava oman kuolevaisuuden käsittely tai oman tilan määrittely parisuhteessa. Jotenkin ajattelin, että sekä lapsettomuus että vanhemmuus ovat tilanteita, joihin sitten tullaan jos tullaan, mutta sehän on väistämätön osa ihmisen elämää, että joutuu käsittelemään jomman kumman.

Että kävi miten kävi, seuraavat vuodet kriiseillään. En tiedä miksei mieheni oikein innostunut, kun yritin selittää uutta ajatussuuntaani 😀 Mutta jollain tavalla saan itse rauhaa tästä ja muistaakseni tutkimustuloksetkin sitä tukevat, että tarpeeksi pitkällä seuranta-ajalla sekä lapsettomat että lapselliset ovat suunnilleen yhtä onnellisia. Sitähän tässä kai haetaan, onnellisuutta elämään.