Kyllä vai ei vai ei vai kyllä… perätila-ajatuksia
Ei kääntynyt vauva vaikka kuinka näin enneunta ja kaikki merkit olivat puolellamme. Sivumennen sanoen perätilojen 4% esiintyvyys kuulostaa vähältä (omaankin tuttavapiiriin osunut jo useita) ja toisekseen 40% onnistuminen käännöissä taas isolta, en ole vielä tavannut ketään livenä jolla se olisi onnistunut.
Kääntö oli lievästi epämiellyttävää mutta ei kestänyt kauaa. Seuraavana päivänä alavatsa oli tosin vähän hellä siitä mistä vauvaa yritettiin nostaa, koska kyllä sitä ihan tosissaa yritettiin… tuli kyllä tunne, että jos ei tällä kääntämäisellä käänny niin tuskin se siellä itsekseenkään kääntyy 😀
Mutta noin muuten käynnistä jäi vähän sekavat mietteet. Kerrottiin, että 1 min Apgar-pisteet ovat perätilavauvoilla pienemmät mutta ne eivät ennusta oikein mitään ja paremmin vauvan tilannetta mittaavat pH-arvot ovat samankaltaisia kuin muilla. Mutta että riski sektiosynnytykseen on isompi ja äidin oma motivaatio tärkeää.
Tuon mutta-sanan jälkeen tulevatkin ne mun ongelmakohdat. Kukaan ei osannut ihan täsmälleen kertoa kuinka paljon isompi se sektion riski on perätilasynnytyksessä verrattuna tavalliseen. Jossain tutkimuksessa näin että jopa 45% alateitse synnyttämään lähteneistä päätyi sektioon, ja se kuulostaa toki isolta prosentilta. Missään ei myöskään osattu kertoa miten nämä jakautuvat uudelleen- ja ensisynnyttäjien välillä tai kiireellisen ja hätäsektion välillä.
Toinen juttu mitä jäin miettimään oli tuo äidin motivaatio. Kun jos toisaalta perätilan alateitse synnyttäminen on turvallista lapselle ja ei nyt niin kovasti äidinkään kannalta eroa, niin miksi minulta sitten edes kysytään mitä haluan? Miksei vastaus ole suoraviivaisesti alatiesynnytys jos edellytykset täyttyvät?
Koska ilmeisesti kuitenkin se ponnistuvaihe vaatii enemmän äidiltä, lapsi pitää saada hartiatasoon asti ulos ilman että siihen kosketaan. Ja tässä tulee se minun pahin pelkoni, että vauvalle sattuisi jotain siksi että minä en kyennyt/osannut/jaksanut ponnistaa tarpeeksi. Normaalia synnytystä voi imukupilla auttaa jos voimat ehtyvät mutta tässä ollaan vähän kinkkisessä tilanteessa ymmärtääkseni. En toki tiedä ennustaako se, että jos synnytys on edennyt hyvin siihen asti ja ponnistuvaiheeseen ylipäätään päästy sitä myös että ponnistuvaihe sujuisi hyvin. Itselle pahimpia pelkoja aiheuttaa aina tilanteet joissa on itsestä kiinni että miten pärjää. Lentämistä esimerkiksi en pysty mitenkään pelkäämään, koska minä en onnettomuustilanteessa pysty tekemään yhtään mitään, käy miten käy. Minä pelkään niitä tilanteita joissa olisi vaikutusmahdollisuus ja sitten en pystyisikään tekemään asialle jotain.
Tähän kytkeytyy myös se, että koko raskausajan oma suorituskyky on vähän epäilyttänyt. Sairastan lievää läppävikaa jota on kardiologilla seurattu ja kukaan muu ei tunnu olevan tästä huolissaan mutta itseä hiukan epäilyttää kun kautta raskauden olen näyttänyt hengästyvän muita raskaanolevia helpommin ja syke noussut kuin aneemisella konsanaan.
En nyt edelleenkään ole sektiostakaan kovin innoissani, suurimpana hyötynä näen a) päätös olisi jollain lailla tehty ja olisin ehkä rauhallisempi tulevat viikot, en tiedä miten saan tuon ponnistuvaiheen uhkakuvan päästäni pois muuten b) päivystyssektion välttämisen, riskit ovat suunnitellussa pienemmät. Sitä en osaa sanoa kuinka paljon sitten kaduttaisi seuraavassa raskaudessa jos sektion riskit realisoituisivat siinä ja kyllähän nekin pahimmillaan uhkaisivat sitten sen seuraavan lapsen terveyttä. Tai sitten jos toipuminen pitkittyisi jotenkin.
Käynnistä jäi sellainen tunne että olin vähän hankala asiakas enkä osannut oikein sanoa mitä haluan. Kun monesti kuulemma ihmisillä on jo mielipide valmiina asiasta. Ja jotenkin siitä äidin motivaation merkityksestä puhuttiin niin moneen otteeseen että alkoi tuntua että ehkä minä sitten en ole tarpeeksi motivoitunut siihen vaihtoehtoon ja rehellisesti sanottuna kyllä se alatiesynnytys enemmän pelottaa kuin sektio, realistinen pelko tai ei. Enpä olisi koskaan uskonut että saattaisin haluta sektioon pelon vuoksi.
Mistä päästäänkin tähän toiseen aspektiin asiasta, tuntuisi hirveältä luovuttamiselta ja huonolta ihmiseltä jos nyt haluaisin sektioon. En oikein osaa sanoa kenen kuvittelen tuomitsevan minua, poislukien ehkä se äitipolin lääkäri, joka nyt kuitenkin tuntui enemmän ja varmaan ihan syystä kannattavan alatiesynnytystä. Mutta toisaalta tulee mieleen että jos nyt alateitse synnytän niin kuka minua siitä tulee kiittämään? Ei kukaan. Lapselle se on ihan sama ja yhteiskunnallekin siinä mielessä että perätilasynnytyksen suhteen ainakin ulkomailla sektio tulee jopa halvemmaksi ainakin tämän raskauden osalta.
Joten tiivistettynä tämänhetkiset plussat ja miinukset
+ olisi varmasti voittajaolo jos kykenisin peloista huolimatta alatiesynnytykseen (mutta mikä sen merkitys on?)
+ sektio takaisin enemmän mielenrauhaa tuleville viikoille?
– sektion toipuminen arveluttaa
– käy kunnian päälle myöntää haluavansa sektioon
Että nyt täytyisi nopealla aikataululla päättää ”koska nämä magneettitutkimukset ovat kalliita eikä niitä kannata turhaan tehdä”… ensi viikolla ehtisi vielä perua.