Uusi stressinhallintamenetelmä, pahimman kautta eteenpäin!
En tiedä onko se nyt evolutiivista lapseen kiinnittymistä vai mitä, mutta kaikenlaisia asioita tässä on tullut huolehdittua näiden yhdeksän (pitkän) kuukauden aikana. Ja ilmeisesti se jatkuu vielä lapsen synnyttyä ja ehkä koko loppuelämän. Osittain epäilen hormonaalista tai biologista vaikutusta koska ilmiö esiintyy kaikilla tuntemillani raskaanaolevilla ja toisekseen miehiä ei tunnu ihan samalla tavalla stressaavan kaikki ne mitä jos-vaihtoehdot.
Alkuraskaudesta pelätään keskenmenoa, sitten kun päästään sen ohi niin aletaan pelkäämään ennenaikaista synnytystä ja keskosuutta, lasketaan viikkoja ja selviytymistodennäköisyyksiä. Jos onnistutaan selviämään turvallisille viikoille niin sitten voi viimeistään alkaa pohtia kaikkia juttuja mitkä synnytyksessä voi mennä vikaan ja johtaa CP-vammaan ja kuolemaan. Ja voihan sillä lapsella olla tuhat muuta sairautta joista ei vielä tiedetä!
Mutta tiedättekö mitä? Minä hetkenä hyvänsä myös taivas voi pudota päällemme. Voin liukastua ja neliraajahalvautua kuten mies Tampereella tai sairastua rintasyöpään kuten pikkusiskoni kaveri. Syntymättömällä lapsella voi olla tuntematon kertymäsairaus joka johtaa kuolemaan pikkulapsi-iässä tai hän voi hukkua mökkirantaan valvovan vanhemman huomion herpaantuessa vain sekunniksi.
Sellaista on elämä. Minkään näiden asioiden pelkääminen ei tee niitä yhtään vähemmän todennäköiseksi.
Jostain syystä itselle toimii tällainen käänteinen metodi tässä stressinhallinnassa eli ei niin että sanottaisiin että mitään pahaa ei tapahdu vaan niin päin että elämä on riskialtista hommaa jossa pitkällä aikavälillä kuolleisuus on 100%. Enkä minä pelkää niitä tuhansia pieniä, joskin olemassaolevia, riskejä päivittäin, miksi siis tähän raskauteen liittyen?
Vastaus on tietysti se, että kuvittelen voivani vaikuttaa tähän asiaan. Että kun valitsen turvalliset varusteet lapselle ja syön raskausaikana vitamiineja mitään pahaa ei tapahdu. Vaikeinta onkin se rajanveto sen välillä, mikä on normaalia maalaisjärkeä ja mikä menee turhan stressaamisen puolelle. Tässä kohti näen että miehen (omasta mielestä leväperäisen huolettomasta) asenteesta on hyötyä, se palauttaa minut aina välillä maanpinnalle kun uhkaan ajautua loputtomiin toteutumattomien uhkakuvien maailmaan.
Oletteko keksineet itselleni toimia stressinhallintakeinoja etenkin raskauden suhteen?
***
Loppuun vielä pikainen perätilapäivitys: edellisellä kontrollikäynnillä lääkäri totesi ettei hän oikein näe tässä mitään syytä sektioonkaan, ellen minä sitä erityisesti halua ja että kun synnyttäjät valitaan oikein ja synnytyksen kulkua seurataan kunnolla lapset syntyvät yhtä terveinä kuin muutkin lapset. Lantion mitat ylittivät kaikki myös perätilasynnytykseen vaadittavista isommista mitoista. Joten tällä hetkellä ihan reippain mielin olen lähdössä alatieyritykseen, selvisi myös se sektioprosentti perätilasynnytyksissä joka tuossa talossa on kuulemma n. 20%. Eli 80% onnistuu kuitenkin! Motivaatiostakin juteltiin ja kertoi sen lähinnä tarkoittavan sitä, ettei nykyään voi tehdä enää sitä mitä on takavuosina harjoitettu eli pakottaa alatiesynnytykseen, se ei kuulemma ole hedelmällinen lähtökohta ponnistusvaiheeseen. Eli mitään heroistisia temppuja äidin ei tarvitse ponnistuvaiheessa kyetä tekemään. Tottahan toki lähestyvä synnytys edelleen jännittää, mutta toisaalta olen aavistuksen utelias myös sen kokemaan. Seuraava kontrolli lasketun ajan tuntumassa, jolloin tarkastetaan vielä onko edelleen edellytykset alatiesynnytykseen.