Pieni yösyöttö

Herään, vierestä kuuluu peiton kahinaa ja potkuttelua. Katson kelloa, aamuneljä, vain reilu tunti edellisestä syötöstä. Toivon että kyseessä on väärä hälytys. Potkuttelu etenee pieniksi naukaisuiksi, kyllä se on vaan noustava.

Silmät ristissä tsekkaamaan vaippaa. Kakkaa, taas. Pesemään peppua, sattuu peukaloon jo vauvan paino. Sohvalle, tyyny tukemaan kättä. Väsyttää. Miksi et voinut nukkua vähän pitempään?

Sitten alan katsoa tyytyväisenä tuhisevan maitohain poskea. Miten ihmeellisen pehmeä se onkaan! Silitän sitä hiljaa. Mitä jos me ei saadakaan koskaan toista ja sitten meillä ei enää koskaan tule olemaan kuukauden ikäistä vauvaa? Miten paljon se onkaan jo kasvanut, mutta miten pieni se silti voikaan olla, sormetkin niin hennot. 

Mietin raskausaikaa, miten en osannut suhtautua sisällä olevaan vauvaan. Mutta en vain tuntenut sitä vielä, en tiennyt että se onkin meidän rakkain pieni vauva ja että rakastaisin sitä heti kun se nostetaan syliin ryppyisenä ja kinaisena, peittoon käärittynä. Miten sitä rakkautta ei osaa edes selittää, miten se tuntuu vain osalta minua, kuin olisin jollain tasolla koko ajan tietoinen vauvan olemassaolosta vaikka olisinkin fyysisesti jossain muualla. 

Mietin miten pelkäsin, että tulee mun elämä oli nyt tässä-fiilis. Mutta tulikin fiilis, että meidän elämä nyt vasta alkaa. Miten paljon enemmän rakkautta voikaan olla ilman että mikään siitä edellisestä rakkaudesta miehen ja mun välillä olisi vähentynyt, se on vain lisääntynyt. Miten paljon tuottaa iloa nähdä isovanhempien ja tätien ilo vauvaa sylitellessään. 

Kannan nukkuvan vauvan takaisin koppaan ja yhtäkkiä en haluaisikaan mennä nukkumaan vaan katsella pientä tuhisijaa ja kuunnella että onhan kaikki hyvin, nyt ja aina.