Äitiys on…
… suurin juttu mitä olen elämässä tehnyt. Hands down. Ihan siis noin fyysisestikin. Samalla se on jonkinlainen ihme, että mihin se oma kroppa pystyykään. Etenkin kun meillä polkua pystyi seuraamaan alusta solu solulta, tuntuu vieläkin vähintään keskikokoiselta ihmeeltä että siitä meidän ainoasta alkiosta on tullut tällainen lähes kuusikiloinen jokelteleva vauva. Sitä ihmettelen kiitollisena edelleen joka päivä.
… fyysisesti raskasta. Edellisen lisäksi yllätyksenä tulee kaikenlaista pikkukremppaa, kädet ovat kovilla. Imetys ilmeisesti altistaa jännetupint tulehdukselle ja itselläkin on peukalot kipeänä vauvan kantamisesta ja alkava tenniskyynärpää. Tietty joku voisi sanoa että hanki lapset nuorempana niin ei ota niin koville 😀 Mutta jotain se imetys edelleen teettää, kaikki nivelet tuntuvat olevan jotenkin löysinä. Lantioon sattuu kävely pitempien matkojen jälkeen edelleen, polvet tuntuvat vähän hassuilta ja nilkat kipeytyvät herkästi, mitä ei oo koskaan ennen ollut. Etukäteen kuolasin et koska pääsee juoksemaan mutta nyt ei kyllä yhtään kiinnosta.
… ulkoilmalaji. Sukulaiset ihmetteli äitienpäivälounaalla että miten olet jo noin ruskea kunnes aloin miettimään että niin, me ollaan kuitenkin aika iso osa päivästä kaupungilla kärryttelemässä. Välillä on iltaisin ihan kauhea raitisilmamyrkytys, ei tällainen sisätyöläinen oo tottunut olemaan ulkona montaa tuntia päivässä 😀 Eikä olla ees vielä päästy hiekkalaatikkoikään!
… välineurheilua. Kts. edellinen. Aina puhutaan vauvan varusteista mut kyllä äidin varusteet ansaitsisi myös oman huomionsa! Räntäsateessa neuvolaan tarpoessa arvostaa että on joskus tullut hommattua jotain vedenpitävää päästä varpaisiin. Ja jälleen, ei olla ees hiekkalaatikkoiässä. Sivumennen sanoen oon aina ihmetellut miksei tällaisessa maassa valmisteta jotain kaupunkikelpoisia gore-tex-vaatteita, miksi niiden pitää aina olla sellainen tuulipuku 2.0? Mustan trenssitakin vois ihan hyvin tehdä vedenpitäväksi.
… mahtava tilaisuus saada uusia kavereita aikuisiällä. Koskaan sitten sen jälkeen kun olin vaihdossa ei oo ollut yhtä helppoa alkaa jutulle tuntemattomien ja puolituttujen kanssa. Alkuun olin hyvinkin skeptinen tätä mammatouhuilua kohtaan, mutta puoliväkisin sosiaalisesta paineesta laitoin nimeni listaan neuvolan perhevalmennuksessa ja kas kuinka kävikään, ne olikin kaikki ihan normaaleja ihmisiä eikä mitään mammahulluja! Tästä on tullut tosi tärkeä vertaistukiryhmä, jossa puhutaan nykyään muitakin kuin lapsijuttuja. Hyödyksi oli kyllä se, että ehdittiin tavata loppuraskaudessa ennen vauvoja useamman kerran ja tutustua toisiimme ensin vähän ennen kuin äitiys iski täysillä päälle. Musta on edelleen vähän outoa kun vauvaharrastuksissa ihmiset esittelee ensin vauvansa ja sitten vasta itsensä, tai kun monet kertovat tietävänsä kyllä päiväkotiryhmän kaikkien lasten nimet mutta ei vanhempien. Kun enhän minä (anteeksi nyt vaan) ensisijaisesti ole kiinnostunut niistä muista vauvoista vaan aikuisista, kun lapset eivät varsinaisesti tässä vaiheessa kaipaa seuraa vaan minä.