En halua määritellä itseäni vajavaiseksi

Minä haluan olla olemassa ihan kokonaisena omana itsenäni, en endometrioosipotilaana tai tulevana lapsettomana. Todennäköisyydet kun eivät ole kovasti luomuraskauden puolella. Tietty ensin pitäisi päättää, että haluaako niitä lapsia vai ei. 

Vertaistukea en ainakaan koe saavani netin endometrioosipalstoilta, koska ei se endometrioosi minua mitenkään rajoita. Se on nyt hallinnassa, pärjään lääkkeillä hyvin. Ongelmaksi se muodostuu vasta sitten, kun mahdollisesti lapsia halutessa lääkkeet pitäisi jättää pois. Lapsettoman identiteettiäkään en oikein koe itselleni sopivaksi. Lapsettomat tuntuvat niin pohjattoman surullisilta, etten oikein haluaisi edes haluta sitä lasta niin paljon, kun tiedän etten kuitenkaan ehkä saa.

Kaikista maailman asioista koen katkeruutta siitä, että minulta on viety tietämättömyyden autuus. Jos en tietäisi sairastavani endometrioosia, koko tämän ikävän päätösenteon voisi jättää kohtalon varaan ja alkaa tjottailla. (Huom. olen perehtynyt jo varmuuden vuoksi vähän alan termistöön, tjot=tulee jos on tullakseen 😀 ) Mutta mitenkäs tjottailet jos tiedät että vastaus on ei? Ja haittaisiko minua niin paljon jos vastaus on ei?

Jos kävisi jotenkin ilmi, että sairastaisin vaikka syöpää ja kohtuni jouduttaisiin poistamaan, olisin järkyttynyt. Ja jotenkin olisin järkyttynyt sen vuoksi, että ehdottomasti en voisi saada lapsia, enkä ehkä niinkään vakavan sairauden vuoksi. Tai mistä sitä tietäisi, tämä siis spekulaatiota vaan. Mutta jotenkin sellainen ehdoton eikin tuntuisi pahalta. 

Ongelma on, tai ei kai sitä oikeasti sellaiseksi voi kutsua, että elämä on tosi kivaa just nyt. Meitä on kaksi, meillä menee hyvin. Eihän tässä nyt mitään erityisen villiä elämää vietetä, töissä käydään ja asuntolainaa maksetaan, mutta kuitenkin henkinen vapaus on suuri. Jos huvittaa lähteä viikonlopuksi kaverin luo Tukholmaan niin sitten lähdetään. 

Ehkä suurin ongelma on se, että ulospäin lapsellisen elämä näyttäytyy kovin rajoittavalta ja vaateliaalta. Epäilemättä sen vastineeksi saa myös jotain, mutta se ei näin ulkopuoliselle oikein aukea. Kun kenenkään muun lapsiin en mitään ylitsevuotavaa rakkautta ole tuntenut, ehkä sitä omiinsa tuntisi sitten jotain sellaista ehdotonta ja kaiken voittavaa rakkautta, että se hyvittäisi sen oman elämän, kropan, uran, asunnon, vapauden muuttumista… osaako joku havainnollistaa tätä jotenkin? Toisin sanoen: lapset – kaiken sen muutoksen arvoista vai ei?