Lisäsin tuohon sivuun vihdoin arkisto-kohdan ja tajusin että olen kirjoittanut tätä jo vuodesta 2013 lähtien. Ja sitä ennen työstänyt tätä lapsikysymystä jo pari vuotta, varmaan 2011 alkaen kun ensimmäiset endometrioosiepäilyt esitettiin. 

Jos noita aiempia postauksia lukee niin otsaluullaakin näkee ettei päätös ollut kauhean helppo. Pelkäsin sitä, haluanko lapsia ylipäätään ja etenkin sitä haluanko tarpeeksi kestääkseni mahdolliset hedelmöityshoidot. Pelkäsin kauheasti elämän muuttumista ja epävarmuutta, miten käy vartalolleni ja uralleni. Mitä tapahtuu parisuhteelle. 

Missä mennään nyt, mitä sanoisin ihmiselle joka miettii samoja, kannattaako? Noh, suurelta osin jury is still out tietenkin koska lapsi ei ole syntynyt. Mutta tässä rv 38 alkaa olla aika hyvä kuva tästä raskaanaolemisesta. 

Pakko sanoa, että raskaana oleminen on yllättänyt, noh, raskaudellaan. Vaikka tämä on ollut kokolailla normaali raskaus! Mutta siitäkin olen lakannut kantamasta syyllisyyttä, että pitäisi jotenkin jaksaa paremmin kun eihän tässä mitään oikeita ongelmia ole. ”Raskausaika on niin maagista” on todettu porukalla lähinnä lapsentekoiän ohittaneiden naisten hokemaksi, yhdenkään juuri synnyttäneen näin en ole kuullut sanovan. 

Jälkikäteen ehkä vähän huvittaakin kuinka huolestunut olin niistä hoidoista ja hormonien raskaudesta, peanuts verrattuna näihin raskaushormoneihin ainakin minulla. Muistan vielä toukokuun kuin jostain toisesta elämästä ja sitten värit yhtäkkiä katkesivat kokolailla rv 4+0 pahoinvoinnin alkaessa. Pitkään oli vaikea millään tavalla nauttia raskaudesta, pikkuhiljaa loppua kohden mieliala on palautunut ja olen kokenut olevani enemmän taas itseni fyysisistä krempoista huolimatta. Vauvaankin pystyin muodostamaan jonkinlaista tunnesidettä vasta pitkälle loppuraskaudesta, mikä myös yllätti. Muistan kyllä silloin hoitojen aikana ajatelleeni positiivisesti vauvasta ja vielä raskaustestin aikaankin mutta sitten se katkesi kuin seinään. En osaa syyttää muuta kuin hormoneja. Ja osittain sitä, että se elämänmuutos tuntui iskeneen väsymyksen ja pahoinvoinnin myötä heti täysillä, eikä mitenkään pehmeästi pikkuhiljaa. Vauvan saa hoitoon mutta pahoinvoinnista ei pääse katkolle koskaan. 

Mutta samalla on hassua huomata miten huomaamatta sitä itsekin muuttuu. Tekstien mukaan olin kovin voimakkaasti sitä mieltä etten todellakaan suostu laparoskopiaan hedelmällisyyttä parantamaan koska miksi ottaisin itselleni mitään ylimääräistä riskiä. Nyt synnytyksen suhteen kun on sektiota joutunut miettimään ei tule pieneen mieleenkään kieltäytyä vaikka kuinka isosta leikkauksesta jos joku olisi puolella sanallakaan sanonut että sen on lapselle turvallisempaa. Samoin pidin hoitojen aikaan hirveän tärkeänä pitää kiinni omista töistä ja teinkin pitkiä vuoroja ihan heti alkionsiirron jälkeen. Osittain sekin oli varmasti psyykkistä suojamekanismia sen suhteen että jos tämä ei nyt onnistukaan ja hoidot jatkuvat vuosia, en voi laittaa omaa elämää tauolle koko ajaksi. Nyt olen välillä vapaaehtoisesti eristänyt itseni kotiin kun en uskalla ottaa riskiä että kaatuisin liukkailla. Ja kaikki tämä aivan tiedostamatta ja mitenkään erityisesti lasta pohtimatta. 

Kehon muuttuminen oli myös alkuun vaikeampaa ehkä jopa kuin myöhemmin. Jälleen ehkä hormonit, nyttemmin menee jo paremmin. Paitsi jonkinlainen suruprosessi on käynnissä siitä, kun tajuaa kuinka rankkaa tämä kuitenkin keholle on ja kuinka tulee menemään vielä kuukausia ennen kuin synnytyksen jälkeen voi kuvitella olevansa lähellekään sitä vointia mitä oli ennen raskautta. Olen tottunut olemaan terve ja fyysisesti aktiivinen, joten liitoskivut, jatkuva hengästyneisyys ja tykytys ovat olleet vähän raskaita kokemuksia. Ja kaiken pohjalla se huoli siitä, että onko tämä nyt ihan normaalia että on näin raskasta (sairastan myös lievää sydänvikaa) mutta ilmeisesti se vaan voi olla. Vaikka toiset käyvätkin spinningissä vielä juuri ennen synnytystä, itse joudun lepäämään lakanoiden vaihdon välissä. Selkä on pysyvässä jumissa ja jaloista lihasvoima kadonnut. Odotan niin innolla aikaa että tulisi viikko kun askel painaa vähän vähemmän kuin edellisellä viikolla eikä toisinpäin!

Mutta kokonaisuutena tätä voisi kuvailla ehkä lievähkösti epämukavaksi, mutta ei millään tavoin mahdottomaksi projektiksi. Aika näyttää sitten miten mieli muuttuu kun prosessin tulokseen päästään tutustumaan piakkoin 🙂