Kesä on ollut hiljaisuuden aikaa blogissa, monestakin syystä. Ensinnäkin on oltu paljon reissussa erilaisilla mökeillä ja sukulaisilla. Toisekseen vauva on kehittänyt tavan nukkua vain lyhyitä päikkäreitä monta kertaa päivässä, jolloin blogaamiseen aikaa on ollut muutenkin vähemmän.

Tämä sai pohtimaan muutenkin jatkoa. Blogi syntyi tarpeesta purkaa ajatuksia siitä, hankimmeko lapsia vai ei. Noh, lopputulos nukkuu nyt päikkäreitä liinassa sylissä, joten se tuli tavallaan ratkaistua. Hoidoista ja raskaudesta oli luontevaa kirjoittaa, ne olivat niin elämää mullistavia ja halusin työstää asiaa kirjoittamalla ja että muistaisin myöhemmin jos sama tilanne tulisi eteen. Mutta mitä nyt? Elämä on muuttunut lapsiperhearjeksi, soseita, kakkavaippojen ihmettelyä, muskarin valintaa syksyksi, töihin paluun pohtimista. Onko minulla tästä mitään erityistä sanottavaa, mitä minua paljon paremmat blogaajat eivät ole jo sanoneet?

Toinen juttu on se, että tästä nykyisestä elämästä kirjoittaminen vaatisi jollain tavalla vauvasta kertomista ja huomaan olevani yhä haluttomampi jakamaan julkisesti vauvasta mitään. Kuvia ei ainakaan, mutta jotenkin tuntuu väärältä kertoa muutenkaan. Tämä on vähän ristiriitaista, luenhan mielelläni muiden blogeja. Noh, tätäkin on pohdittu aiemmin kattavasti ja jokainen joutuu tekemään omat ratkaisunsa asian suhteen. Itse koen että voidakseni kirjoittaa mielenkiintoisesti elämästämme siitä pitäisi myös jakaa jotain ja en tiedä miten suhtaudun siihen nyt kun meitä on kaksi. Raskausaika oli jotenkin eri asia, silloin kyse oli vain minusta vaikka tietysti voidaan ajatella että olihan se vauvakin siellä olemassa. 

Mutta tästä päästään tähän anonymiteetin ongelmaan laajemmin. Väistämätön tapahtui ja ihmiset tosielämästä alkoivat tunnistaa minut blogista. Osa yllätyksistä oli mukavia, osa sai ajattelemaan että niin, tätä tosiaan voi lukea kuka vain. Olen kirjoittanut paljon aika henkilökohtaisiakin ajatuksia, ei nyt mitään mitä lähimmät ystävät eivät tietäisi mutta paljonkin sellaista mitä esim. työkavereiden ei välttämättä tarvitse tietää. 

Toisaalta taas painaa se, miten paljon olen nauttinut kirjoittamisesta ja Lilyn yhteisöstä. Olen seurannut monien samaan aikaan raskaana olleiden matkaa ja saanut paljon vertaistukea täältä, en vähiten loppuraskauden perätilapohdintojen aikana, kiitos kaikille silloin osallistuneille. Täällä on pääsääntöisesti aivan mahtava meininki ja monella tapaa elämäni olisi paljon tylsempi ilman ihmisiä täällä. 

Samaan aikaan huomaan eroavani erilaisista Facebook-keskusteluryhmistä koska huomaan saavani paineita äitiyteen huomaamatta, alkavani pohtimaan pitäisikö minun sittenkin leipoa sokeriton syntymäpäiväkakku lapselleni (siis oikeasti, mikä juttu se on? eihän se kakku sitä 1 v sankaria varten oo vaan niitä aikuisia… 😀 ) Vaikka alkuun naurattaa miten eri tavalla ihmiset asioita tekevät niin sitten ne ajatukset kuitenkin jäävät alitajuntaan elämään koska jostain syystä äitiys on niin erikoinen juttu, yksityistä ja yhteisöllistä samaan aikaan. 

Lyhyesti sanottuna se sisäinen paine kirjoittamiseen on jollain tapaa rauennut. Kertooko se elämän seestymisestä, ei ole pakottavaa tarvetta selvittää itselleen ajatuksia vai kiireistymisestä, ei ole aikaa prosessoida ajatuksia, en tiedä. Tavallaan koen, ettei minulla ole aiheita kirjoittaa. Parhaat postausideat syntyivät yösyöttöjen aikana ja vauva on oppinut sen verran nopeaksi syömään öisin että pystyn itsekin pysymään jonkinlaisessa horteessa eivätkä ajatuksen pätkät muodostu lauseiksi samaan tapaan kuin ennen. 

Toisaalta niitä postausideoita olisi vaikka miten. Lapsen uni – ikuinen kestosuosikki, kantoliinat – uusi ja täydellinen hurahtaminen, vaunuarvostelu – miten Baliokset toimii hissittömässä kerrostalossa, lastenvaatteet – miksi ihanat Polarn o Pyretin vaatteet nyppyyntyy heti pesussa mutta H&M conscious-bodyt ei millään ja miten voisi perustella itselleen Gugguun jumpsuitin oston, äitiyden tunteiden tutkiskelua kuinka kaikki on samaan aikaan niin valtavan hienoa ja hirveän pelottavaa ja sen loputon ihmettely että meidän ainoasta munasta on tullut vauvavonkale, joka tapailee ryömimistä ja epäilemättä sen jälkeen pian muuttaa kotoa sniif ja meidän vauva on jo iso ja koska voisi saada uuden vauvan mutta miten saada tämä ensimmäinen ensin nukkumaan yönsä. 

Että en minä nyt sitten kuitenkaan tiedä miten tässä käy 😀 Mutta täällä me ollaan, vedellään soseita kuin vanhat tekijät, enkä ole unohtanut kaikkia tuttuja joita täällä on, vaikka en teitä oikeasti tunnekaan.