Pitääkö lapsen kanssa leikkiä?

Luin Helsingin Sanomien Vain vauraissa maissa vanhemmat palvelevat lapsia– kirjoituksen. Ajatuksena oli, että kaikki äidit eivät nauti lapsen kanssa leikkimisestä. Kuinka yllättävää. Parastahan tässä keskustelussa olivat jälleen kommentit, joista ensimmäisenä joku ehti lyömään pöytään ”pitääkö niitä lapsia sitten hankkia”-kortin. Ihan kuin elämässä ei saisi a) katua päätöksiään b) olla yllättynyt elämänmuutoksista.

Ja ihan nyt aikuisten oikeasti, kenen aikuisen mielestä on siistiä istua hiekkalaatikolla? Ei kai se nyt todellakaan voi olla mitenkään hirmu kiehtovaa? Ellei sitten saa jotain kiksejä siitä, että jatkuvasti ihailee sitä lasta. En oikeasti tiedä. Ehkä se on hienoa ja rakkauden täyttämää aikaa. Yritän nyt vakavasti olla olematta ironinen tässä 🙂

Mutta kun ongelma on kai jo se, että muistan jo omasta lapsuudestani, etten jaksanut mitenkään hirveästi leikkiä. Pikkusiskolla oli aina ihan megaisot suunnitelmat ja ponikulkueet menossa, minä lähinnä avustin. 

Eikä meidän äiti todellakaan osallistunut meidän leikkeihin tai kokenut velvollisuudekseen viihdyttää meitä. Äiti kävi töissä ja hoiti kotia. Jos äidille meni valittamaan että on tylsää, tarjottiin kyllä tekemistä kuten vaikka että voisit tuon astianpesukoneen tyhjentää. Yleensä sitä sitten aika pian keksi itse mieluisampaa hommaa. Mutta äiti on kyllä kertonut, että tätäkin paheksuttiin jo silloin 80-luvulla, ja siihen maailmanaikaan oli sentään sallittua jättää vauvat vaunuissa kaupan ulkopuolelle. 

Älkää toki ymmärtäkö väärin, lapsuuteni oli turvattu niin fyysisesti kuin emotionaalisesti ja koin olevani hyvin rakastettu ja koen edelleenkin. Mutta aikuiset eivät vain leikkineet lasten kanssa. Eikä maalla ollut mitään leikkipuistoja. Aikuiset tekivät pihalla pihahommia ja lapset leikkivät siinä sivussa. 

***

Jälleen en voi olla palaamatta ajatukseen, että eivät minua ne lapset ahdista vaan tämä meidän yhteiskunnan äitimyytti.