Rimakauhua ja jänistystä

Siirsin kierukanpoistoaikaa. Stressasin koko viikonlopun että miten selviäisin viikot yksin joko raskaana, hedelmöityshoidoissa tai kuukautiskivuissa ja migreenissä kun asumme viikot erillään. En hyvin.

Mies kuunteli tätä viikonlopun ja ehdotti, että mitä jos siirrettäisiin projektin aloitusta ihan vähän, niin oltaisiin edes vähän lähempänä mun paluuta kotiin ja inhimillisempään työmatkaan. Tiedän sen olevan oikeassa, jos tätä nyt on pari vuotta suunniteltu on ihan sama aloittaako sen nyt vai vähän myöhemmin. Eikä sillä mun iän ja hedelmällisyydenkään kannalta ole väliä, endometrioosi on ja pysyy ja ikä ei ehdi tässä nyt radikaalisti muuttua. 

Mutta silti kun peruin lääkäriaikaa tuli jotenkin pieni kaiherrus kurkkuun ja on ollut vähän jotenkin surullinen olo tämän illan. En tiedä johtuuko siitä, että en ole hyvä luovuttamaan asioita ja nyt oli vähän olo että nyt tämä tehdään eikä meinata. 

Aion tehdä tämän kenties vain kerran ja jollain tavalla sitä haluaisi sitten että mieskin pääsisi osalliseksi siihen, hyvässä ja pahassa, muutenkin kuin Skypen välityksellä. Nyt menee ihan hyvin, mutta nyt pystynkin olemaan iltaisin aktiivinen ja harrastamaan paljon. Jos joutuu yksin täällä kämpillä istumaan niin noh, aika nopeasti menee hiukka masentavaksi. 

Että kuten edellisessä postauksessa pohdittiin, kun lopettaa ehkäisyn, pitää olla valmis tulemaan raskaaksi. Ja me ei vielä olla. Ihan vielä. Vaikka se vähän harmittaakin nyt. 

***

Aikalisä. Syksymmällä uudestaan. Nyt voi ainakin sen kaveriporukan matkan rauhassa maistella viinejä… (mutta miksi se ei enää tunnu tärkeältä?)