Naisiin kohdistuva väkivalta ei lopu siitä vaikenemalla

F12890FB-AF73-4725-BA03-7F1A3938D0B0.jpeg

Päätimme ystäväni elokuvaohjaaja Aino Sunin kanssa kirjoittaa ajatuksiamme Helsingin Sanomissa viime perjantaina julkaistusta artikkelista, (https://www.hs.fi/nyt/-2000005631063.html) jossa Mike Pohjola ehdotti kymmenen vuoden taukoa naisiin kohdistuvan väkivallan kuvaamisesta fiktiossa.

Me käsittelemme molemmat taiteessamme naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Mielestämme kymmenen vuoden käsittelykiellon ja naisen vartaloa kaupallistavan, mieskeskeisen tarinan väliin jää iso määrä tutkimisen arvoisia mahdollisuuksia. Väkivallan kieltämisellä fiktiossa ei saavuteta todellisen väkivallan loppumista. Päinvastoin, tekemällä uhrin kokemuksesta tabu ja kielletty puheenaihe, vain pahennetaan uhrin häpeää. Haluamme muistuttaa, että väkivaltaa kohdanneet naiset voivat itse haluta käsitellä omaa kokemustaan taiteen kautta.

Juurikin artikkelissa mainittu Twin Peaksin
muoviinkääritty kaunotar Laura Palmer on minulle samaistuttava ja inspiroiva hahmo. Minä olen tullut elämäni aikana useasti raiskatuksi sekä kohdannut parisuhdeväkivaltaa ja siksi useiden miesten hyväksikäyttämä ja seksuaalimurhan uhriksi joutunut Palmer on minulle voimauttava esikuva. Koen tärkeäksi, että fiktiossa esitetään myös traagisia tarinoita, koska ne ovat monelle arkipäivää. Jos oma identiteetti on muodostunut väkivaltaisten kokemusten siivittäminä, on turhauttavaa nähdä kuvattavan ainoastaan onnistumisia. Selviytyjätarinoiden ulkopuolelle jää kertomuksia, joissa ei välttämättä ole onnellista loppua. 
 
Pelastava mies voi olla myös naisen oma fantasia. Minä itse koen tarvitsevani tarinoita pelastavista sankarimiehistä, koska sellainen on minun kokemuksistani puuttunut. Ihannetilanne olisi tietenkin, että raiskaus- tai väkivaltatilanteessa naisesta kuoriutuisi oman elämänsä ninja sapeleineen joka pelastaa itse itsensä, mutta neljävuotiaasta saakka väkivaltaa kohdanneen näkökulmasta tämä tarina ei tunnu samaistuttavalta. Minä tarvitsen Twin Peaksin sankariagentti Dale Cooperia, joka tarttuu Laura Palmerin kädestä ennen murhatuksi joutumista ja sanoo ”mennään kotiin”.
 
Suhtaudumme kielteisesti ilmaisunvapauden rajoittamiseen taiteessa. Taiteen kautta synkimmätkin pelot, häpeällisimmät muistot ja torjutuimmat fantasiat voi nostaa päivänvaloon, jolloin niistä tulee helpompi kantaa. Emme halua olla hiljaa vain koska joistain asioista on vaikea puhua oikeaoppisesti. Kyse ei ole siitä, etteikö vallalla olevaan misogynistiseen kertomukseen tulisi etsiä vaihtoehtoja. Olemme itse valmiita näkemään vaivaa löytääksemme omanlaisiamme, vaihtoehtoisia tapoja. Koemme, että meillä on oikeus käsitellä kokemuksiamme. Samalla hyväksymme mahdollisuuden, että teoksemme eivät miellytä kaikkia. On silti parempi ottaa riskejä kuin vaieta. 
 

0E1717BE-8B53-42C8-B302-6A8FA8CD925C.jpeg

 

Kuvat: Aino Suni – Mercedes Bentson levynkannet

Kommentit (2)
  1. Itse muuten jos haluaisin hakata jonkun, saattaisin ottaa sen sijaan bentson. Jos olisinkin vihainen sinulle, niin pelkästään tämä yksi asia, että artistinimesi on Mercedes Bentso, saattaisi saada minut ajattelemaan, että teenkin ihan mitä tahansa paitsi otan bentson. Harmi kun sitä nimeä ei varmaan tietenkään voi vaihtaa.

  2. Tule tänne niin saat kylmää kyytiä. Ihan hyvällä. Keräät ympärillesi huonoja miehiä. Tiedän voivani tyydyttää naisen enkä ole ollut väkivaltainen. Väläytit minulle kuitenkin tissiäsi jo metrossa. En ole varma voinko julistaa fatwaa, mutta juttujesi perusteella julistan ensin fatwan ja sitten sanon moi.

    https://groups.google.com/d/msg/lilasquad/kx43t8GX74g/JLaVBF2pBwAJ

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *