Naisiin kohdistuva väkivalta ei lopu siitä vaikenemalla

F12890FB-AF73-4725-BA03-7F1A3938D0B0.jpeg

Päätimme ystäväni elokuvaohjaaja Aino Sunin kanssa kirjoittaa ajatuksiamme Helsingin Sanomissa viime perjantaina julkaistusta artikkelista, (https://www.hs.fi/nyt/-2000005631063.html) jossa Mike Pohjola ehdotti kymmenen vuoden taukoa naisiin kohdistuvan väkivallan kuvaamisesta fiktiossa.

Me käsittelemme molemmat taiteessamme naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Mielestämme kymmenen vuoden käsittelykiellon ja naisen vartaloa kaupallistavan, mieskeskeisen tarinan väliin jää iso määrä tutkimisen arvoisia mahdollisuuksia. Väkivallan kieltämisellä fiktiossa ei saavuteta todellisen väkivallan loppumista. Päinvastoin, tekemällä uhrin kokemuksesta tabu ja kielletty puheenaihe, vain pahennetaan uhrin häpeää. Haluamme muistuttaa, että väkivaltaa kohdanneet naiset voivat itse haluta käsitellä omaa kokemustaan taiteen kautta.

Juurikin artikkelissa mainittu Twin Peaksin
muoviinkääritty kaunotar Laura Palmer on minulle samaistuttava ja inspiroiva hahmo. Minä olen tullut elämäni aikana useasti raiskatuksi sekä kohdannut parisuhdeväkivaltaa ja siksi useiden miesten hyväksikäyttämä ja seksuaalimurhan uhriksi joutunut Palmer on minulle voimauttava esikuva. Koen tärkeäksi, että fiktiossa esitetään myös traagisia tarinoita, koska ne ovat monelle arkipäivää. Jos oma identiteetti on muodostunut väkivaltaisten kokemusten siivittäminä, on turhauttavaa nähdä kuvattavan ainoastaan onnistumisia. Selviytyjätarinoiden ulkopuolelle jää kertomuksia, joissa ei välttämättä ole onnellista loppua.

Pelastava mies voi olla myös naisen oma fantasia. Minä itse koen tarvitsevani tarinoita pelastavista sankarimiehistä, koska sellainen on minun kokemuksistani puuttunut. Ihannetilanne olisi tietenkin, että raiskaus- tai väkivaltatilanteessa naisesta kuoriutuisi oman elämänsä ninja sapeleineen joka pelastaa itse itsensä, mutta neljävuotiaasta saakka väkivaltaa kohdanneen näkökulmasta tämä tarina ei tunnu samaistuttavalta. Minä tarvitsen Twin Peaksin sankariagentti Dale Cooperia, joka tarttuu Laura Palmerin kädestä ennen murhatuksi joutumista ja sanoo ”mennään kotiin”.

Suhtaudumme kielteisesti ilmaisunvapauden rajoittamiseen taiteessa. Taiteen kautta synkimmätkin pelot, häpeällisimmät muistot ja torjutuimmat fantasiat voi nostaa päivänvaloon, jolloin niistä tulee helpompi kantaa. Emme halua olla hiljaa vain koska joistain asioista on vaikea puhua oikeaoppisesti. Kyse ei ole siitä, etteikö vallalla olevaan misogynistiseen kertomukseen tulisi etsiä vaihtoehtoja. Olemme itse valmiita näkemään vaivaa löytääksemme omanlaisiamme, vaihtoehtoisia tapoja. Koemme, että meillä on oikeus käsitellä kokemuksiamme. Samalla hyväksymme mahdollisuuden, että teoksemme eivät miellytä kaikkia. On silti parempi ottaa riskejä kuin vaieta.

Kuva: Aino Suni – Mercedes Bentson levynkannet

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta

Avoin kirje kansanedustaja Teuvo Hakkaraiselle

85585E85-6188-45A8-B7E9-98003C177697.jpeg

Seiskan toimittaja kysyi sinulta 19.10 Tuntemattoman sotilaan ennakkonäytöksen yhteydessä mielipidettäsi #metoo-kampanjasta, jonka tarkoitus on kiinnittää huomiota seksuaaliseen häirintään.

Ensin vähättelit seksuaalirikoksia sanomalla: ”– Minä en tämmöisistä asioista kommentoi mitään, se on hömppää!”

Toimittajan kysyttyä, mitä tarkoitat hömpällä, teit kansanedustajaurasi pohjanoteerauksen sanomalla hymyillen:

 ”– Jos joutuu (seksuaalisen ahdistelun kohteeksi), niin mitä siitä välittämään. Eihän siitä jälkeä jää.” Tämän jälkeen nauroit vielä makeasti kommenttisi päälle.

Minun tietenkin pitäisi kirjoittaa tämä avoin kirje jollekin vielä vaikutusvaltaisemmalle taholle, koska en voi käsittää, kuinka sinun kaltaisesi ihminen saa työskennellä eduskunnassa. Mutta koska sinulla kuitenkin on kansanedustajana vaikutusvaltaa paljon, etkä vaikuta oikeasti tietävän, mitä jälkiä seksuaalinen väkivalta jättää, päätin kirjoittaa tämän sinulle.

Minä kerroin #metoo-kampanjassa muunmuassa siitä, kuinka minua käytettiin ensimmäisen kerran seksuaalisesti hyväksi neljävuotiaana. Ja sinä, kansanedustaja, kutsut julkisesti tätäkin kokemusta hömpäksi ja luulet, ettei siitä jäänyt jälkeä.

Kerron sinulle nyt, etteivät sinun luulosi pidä paikkaansa ja kerron myös niistä jäljistä, jotka hyväksikäyttö jätti heti tapahtuman jälkeen, sekä niistä jäljistä, jotka ovat olemassa edelleen, eivätkä koskaan lähde pois.

Heti tapahtuman jälkeen äitini joutui linnoittautumaan kanssani kotiin, koska hyväksikäyttäjäni oli uhkaillut minua, pientä neljävuotiasta tyttöä sanomalla, että sekä minä, että äitini kuolemme, jos minä kerron hyväksikäytöstä. En pystynyt syömään mitään ja minulla oli niin likainen olo, että ainoastaan syljin ja oksensin. Tämä neljävuotiaan lapsen kokemusko on hömppää, Teuvo?

Hyväksikäyttö, joka ei sinun mukaasi jätä jälkeä, laukaisi minulla jo lapsena paniikkihäiriön, traumanjälkeisen stressihäiriön ja ahdistuneisuushäiriön. Teini-ikäisenä minut raiskattiin ja tämän hömpän jälkeen valuin verta, ihossani oli jälkiä (jälkiä, Teuvo!) tupakansytyttimestä, jolla raiskaajani poltti minua ja lopuksi yritin paeta asunnosta veitsen kanssa.

Tänäpäivänä olen 24-vuotias, avohoidossa, kykenemätön opiskeluun ja päivätyöhön ja käynyt useita vuosia psykoterapiassa. Sairastan masennusta, minulla on itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia ja satutan itseäni säännöllisesti. Myös äitini masentui ja joutui työkyvyttömäksi lapsuuteni hyväksikäyttöhömpän vuoksi.

Minä olen aivan kauhuissani siitä, että sinä Teuvo Hakkarainen työnimikkeesi mukaisesti edustat kansaa. En toisaalta yhtään ihmettele, että niin moni seksuaalirikollinen jää tuomitsematta, jos sinun mielipiteesi todella edustaa jotakin osaa tästäkin kansasta.

Tämä avoin kirje ei niinkään ollut mikään kysymys, johon odotan vastausta. Halusin vain kertoa sinua esimerkkejä siitä, minkälaisia jälkiä seksuaalinen väkivalta jättää ja mitä kokemuksia sinä kommentillasi halveksuit.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta