Loin Bee Stings-blogini alunperin siksi, että halusin kirjoittaa minun ristiriitaisesta suhteestani feminismiin. Ensimmäinen hyvinkin katkera ja surullinen postaukseni oli nimeltään Häivähdys minun feminismiäni ja nyt, kun siitä on kulunut puolitoista vuotta, tämä kirjoitukseni tuntuu eräänlaiselta ympyrän sulkeutumiselta.

Esiinnyin tämän kuun alussa WOW-festivaaleilla Tampereella ja pian sen jälkeen kutsu kävi myös feministisen puolueen vaalibileisiin, jossa vedin keikan eilen. Tänään julkaisin pinkinhohtoisen kuvan eilisistä juhlista ja sain kuvan alle kysymyksen: ”Oletko taas feministi?”

Luokittelin itseni ensimmäisen kerran feministiksi hieman yli neljä vuotta sitten, kun Atlas Saarikoski haastatteli minua Tulva-lehteen, pari kuukautta Personal Raineri-videoni ilmestymisen jälkeen. Olin huomannut musiikkini vetoavan feministeiksi itseään kutsuviin ihmisiin ja he tuntuivat kannattavan samoja arvoja, kuin minä. He olivat myös sitä mieltä, että se ei ollut ok, että nuoruudessani naisilta katkottiin tukat pettämisen vuoksi, kun taas miehille pettäminen oli arkipäivää ja se annettiin kerta toisensa jälkeen anteeksi. Feministit olivat myös sitä mieltä, että naisiin kohdistuva väkivalta on rakenteellinen ongelma ja että minä saan sukupuolestani huolimatta olla räppäri. Miksi en sitten olisi kutsunut itseäni julkisesti feministiksi?

Aivan kuten Häivähdys minun feminismiäni–blogissa kerron, aloin antaa haastatteluita ”feministiräppärinä”, sain paljon keikkoja aatteen piiristä ja leimauduin äkkiä myös median silmissä. Aivan kuten feministeihin, urani alkuvaiheessa huomasin musiikkini vetoavan myös vasemmistolaisiin. He tuntuivat myös ajavan samoja asioita, kuin minä. Heistä oli väärin, että narkkarit sullottiin asumaan Itäkeskukseen ja että kaikilla ei ole samat lähtökohdat hyvään elämään. Liityin vasemmistonuoriin ja totesin, etten minä löytänyt feminismiä, tai vasemmistolaisuutta. Ne tulivat minun musiikkini luokse.

Kun minulla sitten oli kaksi porukkaa, joiden joukossa tunsin saavani olla oma itseni, oli minulle todella iso kolaus, kun Munaton mies sai facebookin Feministiryhmän raivoihinsa. Olin menettänyt kuulijoita sen vuoksi, että olin leimautunut niin vahvasti aatteen alle ja nyt tunsin itseni petetyksi. Koin, etten taaskaan saanut puhua kokemistani asioista niiden oikeilla nimillä, vaikka olin kahden vuoden ajan luullut olevani porukassa, jossa saan vihdoinkin niin tehdä. Minua kutsuttiin julkisesti seksistiksi, transfoobikoksi ja antifeministiksi. Ja kaikki tämä yhden ainoan kappaleen vuoksi, joka kertoi cis-heteromiehestä, joka huumasi tyttöystävänsä laittamalla tabletin tämän juomaan. Tämäkin siis selviää kappaleen tarinasta, jos siitä vaivautuu kuuntelemaan muutakin, kuin sen provosoivan nimen.  Päätin, että no ei sitten. En sitten ole feministi, jos en saa olla. Olen vaikka sitten naisasianainen, jos en kerran osaa oikeita termejä käyttää ja elämäni cis-naisena on ollut niin saatanan etuoikeutettua. Vaikkakin jaksan tänä päivänä epäillä, että monet minua haukkuneista, kirjanoppineista kielipoliiseista ovat saaneet elää paljon etuoikeutetumpaa elämää, kuin minä. Siitäkin huolimatta, että olen cis-sukupuolinen, kalaasyövä puoliheteronainen, olen kokenut aika paljon pahaa, useasti sukupuoleni ollessa se edesauttava tekijä. Minua on ahdisteltu seksuaalisesti ensimmäisen kerran neljävuotiaana ja minut on raiskattu vesurilla uhaten 16-vuotiaana. Tässä tilanteessa väkivaltaa edesauttoi miehen massiivinen koko ja luonnollisesti kaikki hänen käytössään olevat kättäpidemmät. 17-vuotiaana olen saanut turpaani kaksimetriseltä mieheltä ja 19-vuotiaana minulle kerrottiin, että polveni ammutaan, mikäli en pukeudu miehen tahdon mukaisesti. Ja kaiken tämän jälkeen minulle kerrotaan, että olen etuoikeutettu, en ole täytä feministin kriteereitä ja mikä pahinta, en saisi räpätä tätä kaksi vuosikymmentä jatkunutta paskaa ulos itsestäni.  Munattomasta miehestä eniten suuttuneita henkilöitä sattui olemaan vaikutusvaltaisessa asemassa vasemmistonuorissa ja jouduin punnitsemaan, haluanko vapaasti ilmaista itseäni taiteeni kautta omin sanoin, vai lähdenkö miellyttämään jälleen muita ihmisiä. Valitsin näistä vaihtoehdoista ensimmäisen ja erosin vasemmistonuorista. Kun sain kutsun WOW-festivaaleille, olin viettänyt puolitoista vuotta poliittista hiljaiseloa. Olin tutustunut eri puolueisiin, mutta olin päättänyt, etten enää koskaan tulisi leimaamaan itseäni yhdenkään aatteen alle, tai kannattamaan julkisesti, Mercedes Bentsona yhtäkään puoluetta. Olin kokenut, että siitä seuraa vain ja ainoastaan pakko olla tiettyä mieltä ja pettymyksiä puolin ja toisin. Entisenä koulukiusattuna pelkäsin astua WOW-festareilla lavalle. Mitä jos yleisössä onkin koko facebookin Feministiryhmä ja minut buuataan alas lavalta, koska en osaa käyttää akateemista kieltä? Niin ei tapahtunut. Sain aplodit ja joku tuli sanomaan minulle, että musiikkini antaa voimia myös muunsukupuolisille. Mietin, että mitä täällä tapahtuu? Hyväksyttiinkö minut ja minun feminismini juuri?  Kun minut pari päivää keikan jälkeen kutsuttiin esiintymään vaalitilaisuuteen, olin todella onnellinen. Puin pinkin mekon, laitoin kukkapannan päähäni ja lähdin räppäämään naisiinkohdistuvasta väkivallasta monenkirjavalle yleisölleni, jonka pääväri oli kuitenkin se pinkki. Ennen keikkaani keskustelin ihailemani transsukupuolisen stand-up-koomikko Jamie MacDonaldin kanssa siitä, kuinka häntä oli facebookin Feministiryhmässä syytetty transfobiasta. Kyllä, luit oikein. Mieleeni palautui kaikki ne kerrat, jolloin minulle on Munaton mies-kohun jälkeen sanottu: ”älä anna jonkun pienen facebook-ryhmän viedä sinulta sinun feminismiäsi”, ”muista, että sinä et ole sitä, mitä he väittivät sinun olevan” ja ”feminismiä on niin montaa erilaista, joten voit ihan hyvin kutsua itseäsi feministiksi”. Siinä minä istuin pinkissä huoneessa ja juttelin valloittavan transmiehen kanssa, jota tämä pieni ryhmä oli syyttänyt transfobiasta. Mietin, että jos suosikkikoomikkonikin jatkoi oman taiteensa tekemistä, välittämättä saamastaan absurdista kritiikistä, oli minunkin päätökseni aikoinaan jatkaa rääväsuisella linjallani oikea. Ne ihmiset, jotka ymmärtävät minun taidettani, minun lähtökohtiani, minun näkökulmaani ja minun feminismiäni, löytävät kyllä luokseni. Minun feminismini on myös feminismiä, se on suorasanaista ja kirjaimellisesti lattiatasoista. Se ei ole akateemista, se on katujen kouliman naisen feminismiä. Se on haluttua ja tarvittavaa feminismiä.  Minulta kysyttiin kuvan alla, olenko taas feministi. Vastaan kysymykseen tässä: En. Olen aina ollut sitä.