”Oletko taas feministi?”

image.jpeg

Loin Bee Stings-blogini alunperin siksi, että halusin kirjoittaa minun ristiriitaisesta suhteestani feminismiin. Ensimmäinen hyvinkin katkera ja surullinen postaukseni oli nimeltään Häivähdys minun feminismiäni ja nyt, kun siitä on kulunut puolitoista vuotta, tämä kirjoitukseni tuntuu eräänlaiselta ympyrän sulkeutumiselta.

Esiinnyin tämän kuun alussa WOW-festivaaleilla Tampereella ja pian sen jälkeen kutsu kävi myös feministisen puolueen vaalibileisiin, jossa vedin keikan eilen. Tänään julkaisin pinkinhohtoisen kuvan eilisistä juhlista ja sain kuvan alle kysymyksen: ”Oletko taas feministi?”

Luokittelin itseni ensimmäisen kerran feministiksi hieman yli neljä vuotta sitten, kun Atlas Saarikoski haastatteli minua Tulva-lehteen, pari kuukautta Personal Raineri-videoni ilmestymisen jälkeen. Olin huomannut musiikkini vetoavan feministeiksi itseään kutsuviin ihmisiin ja he tuntuivat kannattavan samoja arvoja, kuin minä. He olivat myös sitä mieltä, että se ei ollut ok, että nuoruudessani naisilta katkottiin tukat pettämisen vuoksi, kun taas miehille pettäminen oli arkipäivää ja se annettiin kerta toisensa jälkeen anteeksi. Feministit olivat myös sitä mieltä, että naisiin kohdistuva väkivalta on rakenteellinen ongelma ja että minä saan sukupuolestani huolimatta olla räppäri. Miksi en sitten olisi kutsunut itseäni julkisesti feministiksi?

Aivan kuten Häivähdys minun feminismiäniblogissa kerron, aloin antaa haastatteluita ”feministiräppärinä”, sain paljon keikkoja aatteen piiristä ja leimauduin äkkiä myös median silmissä. Aivan kuten feministeihin, urani alkuvaiheessa huomasin musiikkini vetoavan myös vasemmistolaisiin. He tuntuivat myös ajavan samoja asioita, kuin minä. Heistä oli väärin, että narkkarit sullottiin asumaan Itäkeskukseen ja että kaikilla ei ole samat lähtökohdat hyvään elämään. Liityin vasemmistonuoriin ja totesin, etten minä löytänyt feminismiä, tai vasemmistolaisuutta. Ne tulivat minun musiikkini luokse.

Kun minulla sitten oli kaksi porukkaa, joiden joukossa tunsin saavani olla oma itseni, oli minulle todella iso kolaus, kun Munaton mies sai facebookin Feministiryhmän raivoihinsa. Olin menettänyt kuulijoita sen vuoksi, että olin leimautunut niin vahvasti aatteen alle ja nyt tunsin itseni petetyksi. Koin, etten taaskaan saanut puhua kokemistani asioista niiden oikeilla nimillä, vaikka olin kahden vuoden ajan luullut olevani porukassa, jossa saan vihdoinkin niin tehdä. Minua kutsuttiin julkisesti seksistiksi, transfoobikoksi ja antifeministiksi. Ja kaikki tämä yhden ainoan kappaleen vuoksi, joka kertoi cis-heteromiehestä, joka huumasi tyttöystävänsä laittamalla tabletin tämän juomaan. Tämäkin siis selviää kappaleen tarinasta, jos siitä vaivautuu kuuntelemaan muutakin, kuin sen provosoivan nimen.  Päätin, että no ei sitten. En sitten ole feministi, jos en saa olla. Olen vaikka sitten naisasianainen, jos en kerran osaa oikeita termejä käyttää ja elämäni cis-naisena on ollut niin saatanan etuoikeutettua. Vaikkakin jaksan tänä päivänä epäillä, että monet minua haukkuneista, kirjanoppineista kielipoliiseista ovat saaneet elää paljon etuoikeutetumpaa elämää, kuin minä. Siitäkin huolimatta, että olen cis-sukupuolinen, kalaasyövä puoliheteronainen, olen kokenut aika paljon pahaa, useasti sukupuoleni ollessa se edesauttava tekijä. Minua on ahdisteltu seksuaalisesti ensimmäisen kerran neljävuotiaana ja minut on raiskattu vesurilla uhaten 16-vuotiaana. Tässä tilanteessa väkivaltaa edesauttoi miehen massiivinen koko ja luonnollisesti kaikki hänen käytössään olevat kättäpidemmät. 17-vuotiaana olen saanut turpaani kaksimetriseltä mieheltä ja 19-vuotiaana minulle kerrottiin, että polveni ammutaan, mikäli en pukeudu miehen tahdon mukaisesti. Ja kaiken tämän jälkeen minulle kerrotaan, että olen etuoikeutettu, en ole täytä feministin kriteereitä ja mikä pahinta, en saisi räpätä tätä kaksi vuosikymmentä jatkunutta paskaa ulos itsestäni.  Munattomasta miehestä eniten suuttuneita henkilöitä sattui olemaan vaikutusvaltaisessa asemassa vasemmistonuorissa ja jouduin punnitsemaan, haluanko vapaasti ilmaista itseäni taiteeni kautta omin sanoin, vai lähdenkö miellyttämään jälleen muita ihmisiä. Valitsin näistä vaihtoehdoista ensimmäisen ja erosin vasemmistonuorista. Kun sain kutsun WOW-festivaaleille, olin viettänyt puolitoista vuotta poliittista hiljaiseloa. Olin tutustunut eri puolueisiin, mutta olin päättänyt, etten enää koskaan tulisi leimaamaan itseäni yhdenkään aatteen alle, tai kannattamaan julkisesti, Mercedes Bentsona yhtäkään puoluetta. Olin kokenut, että siitä seuraa vain ja ainoastaan pakko olla tiettyä mieltä ja pettymyksiä puolin ja toisin. Entisenä koulukiusattuna pelkäsin astua WOW-festareilla lavalle. Mitä jos yleisössä onkin koko facebookin Feministiryhmä ja minut buuataan alas lavalta, koska en osaa käyttää akateemista kieltä? Niin ei tapahtunut. Sain aplodit ja joku tuli sanomaan minulle, että musiikkini antaa voimia myös muunsukupuolisille. Mietin, että mitä täällä tapahtuu? Hyväksyttiinkö minut ja minun feminismini juuri?  Kun minut pari päivää keikan jälkeen kutsuttiin esiintymään vaalitilaisuuteen, olin todella onnellinen. Puin pinkin mekon, laitoin kukkapannan päähäni ja lähdin räppäämään naisiinkohdistuvasta väkivallasta monenkirjavalle yleisölleni, jonka pääväri oli kuitenkin se pinkki. Ennen keikkaani keskustelin ihailemani transsukupuolisen stand-up-koomikko Jamie MacDonaldin kanssa siitä, kuinka häntä oli facebookin Feministiryhmässä syytetty transfobiasta. Kyllä, luit oikein. Mieleeni palautui kaikki ne kerrat, jolloin minulle on Munaton mies-kohun jälkeen sanottu: ”älä anna jonkun pienen facebook-ryhmän viedä sinulta sinun feminismiäsi”, ”muista, että sinä et ole sitä, mitä he väittivät sinun olevan” ja ”feminismiä on niin montaa erilaista, joten voit ihan hyvin kutsua itseäsi feministiksi”. Siinä minä istuin pinkissä huoneessa ja juttelin valloittavan transmiehen kanssa, jota tämä pieni ryhmä oli syyttänyt transfobiasta. Mietin, että jos suosikkikoomikkonikin jatkoi oman taiteensa tekemistä, välittämättä saamastaan absurdista kritiikistä, oli minunkin päätökseni aikoinaan jatkaa rääväsuisella linjallani oikea. Ne ihmiset, jotka ymmärtävät minun taidettani, minun lähtökohtiani, minun näkökulmaani ja minun feminismiäni, löytävät kyllä luokseni. Minun feminismini on myös feminismiä, se on suorasanaista ja kirjaimellisesti lattiatasoista. Se ei ole akateemista, se on katujen kouliman naisen feminismiä. Se on haluttua ja tarvittavaa feminismiä.  Minulta kysyttiin kuvan alla, olenko taas feministi. Vastaan kysymykseen tässä: En. Olen aina ollut sitä.

puheenaiheet uutiset-ja-yhteiskunta syvallista ajattelin-tanaan

Romanit eivät ole rikollisjengi

image.jpeg

Sisä-Suomen poliisilaitoksen rikoskomisario Jari Kinnunen puhui pari päivää sitten Mtv3:n Rikospaikka– ohjelmassa Suomen romaneiden rikollisuudesta. Kukaanhan ei varmaankaan niin sinisilmäinen ole, että väittäisi, ettei kyseistä ilmiötä ole olemassa. En väitä minäkään ja olen useita romaniyhteisön (en puhu romanikulttuurista, koska harva ongelma romaneiden keskuudessa liittyy itse kulttuuriin) sisäisiä asioita  niin julkisesti, kuin yksityisemmin kritisoinutkin.

Vaikka aihe on tulenarka, en koe, että on kyse vaietusta aiheesta. Vaikka harva romanitaustainen astuu puhumaan julkisesti oman kansansa ongelmista, on valtaväestön mielissä romaneiden rikollisuus fakta, niin iltapäivälehdissä, kuin kuluneissa mannevitseissäkin. Suurin osa romaneihin liitettävistä stereotypioista kertovat samaa: suuri osa valtaväestöstä näkee romanit varastavina, valehtelevina, työtä vieroksuvina ja väkivaltaisina huijareina. Osa romaneista toki täyttää nämä stereotypiat, aivan kuten osa valtaväestöstä on todella juoppoja, jotka ampuvat perheensä kun saavat potkut töistä, tai kun työtä on liikaa.

Itse olen tavannut koko kirjon niin romaneista, kuin valtaväestöstäkin. Molemmissa ryhmissä olen kohdannut tavallisia, työssäkäyviä ja korkeakoulutettuja ihmisiä, hartaita uskovia, murhaajia, raiskaajia, homoja, homofoobikoita, narkkareita ja täysraittiita. Ihmisiä, jotka elättävät itsensä rikoksilla ja ihmisiä, jotka elättävät itsensä nuorisotyöntekijänä, opettajana, tai poliisina. Rasistejakin olen tavannut molemmissa ryhmissä. Sekä ihmisiä, jotka hyväksyvät minut ja kaikki muut sellaisina kuin ovat. Väkivaltaa olen kohdannut sekä romaneiden, että valtaväestön taholta. Mutta niin olen saanut myös halauksia, sydänystäviä ja suurta rakkautta.

Itselleni ihminen on ihminen, en laita häntä mielessäni lokeroon suorien housujen, tai rastojen perusteella. Jari Kinnunen ja moni muu tuntuu valitettavasti näin tekevän. Jostakin syystä samat rikokset, joita tekevät niin syrjäytyneet romanit, kuin syrjäytynyt valtaväestökin, näyttävät heidän silmissään erilaisilta, jos tekijöillä on yllään samettihame, tai jalassa lakerikengät.

Juuri pari päivää sitten kerroin Facebook-seinälläni siitä, kuinka emme päässeet romaniystävieni kanssa sisälle Pub Hertakseen rasistisen portsarin vuoksi. Joku kysyi postaukseni alla, eikö romanien kokema syrjintä ole verrattavissa siihen, jos ei liivijengiläinen pääse baariin vaatteidensa vuoksi. Olin itse sitä mieltä, että ei ole verrattavissa, koska romaniksi synnytään ja liivijengiin liitytään. Niin kutsutut prosenttijengit ovat myös saaneet nimensä siitä, että he ovat valinneet kuulua siihen prosenttiin, joka elää yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolella. Romanit eivät ole näin valinneet, lukuunottamatta tietenkään niitä yksilöitä, jotka ovat päättäneet vapaaehtoisesti liittyä johonkin jengiin (jotka muuten ovat lähes poikkeuksetta valtaväestön edustajien perustamia).

Palatakseni Kinnusen kommenttiin. Jos rikolliset romanit tekevät esimerkiksi ryöstön keskenään ja ryöstäjillä on tarkkaan valitut roolit, mitä tavatonta tässä on? Tekeväthän rikolliset valtaväestönkin edustajat rikoksensa varmaankin suurimmaksi osaksi oman ystäväpiirinsä kanssa. Ja romanit nyt sattuvat tuntemaan toisia romaneita. Rikosten tilastointi etnisen alkuperän perusteella on laitonta, eivätkä romanivaatteet ole merkki rikollisjengiin kuulumisesta.

Järjestäytyneeksi voisi sen sijaan kutsua ravintoloiden erillisiä määräyksiä olla ottamatta romaneita sisään ja muuta arkipäiväistä syrjintää, johon kukaan ei selkeästi halua puuttua. Siihen ei kenelläkään ole 500 vuoteen riittänyt energiaa, tai kiinnostusta, toisin kuin palstatilan antamiseen stereotypioita vahvistaville kommenteille, jotka luovat käsitystä siitä, että romanien kansanpuku ja jengiliivit ovat verrattavissa ja että nimi Hagert on yhtä kuin kyynärvarren mittainen rikosrekisteri.

Yhteenvetona voin todeta, että mitä ikinä Jari Kinnunen yritti kommentillaan saavuttaa, se ei aiheuttanut ainakaan mitään hyvää. Se ainoastaan lisäsi stereotypioita valtaväestön mielissä. Stereotypiat lisäävät syrjintää, syrjintä lisää syrjäytymistä ja syrjäytyminen rikollisuutta. Ja lopulta rikollisuus lisää taas stereotypioita, joista kärsii se valtaosa ryhmästä, jotka haluaisivat vain mennä laulamaan ystävänpäivänä karaokea, kouluttautua ja tehdä töitä. Se valtaosa, jonka minä olen tavannut.

kulttuuri suosittelen uutiset-ja-yhteiskunta ajattelin-tanaan