Minäkin puolustin pahoinpitelijääni

Viime tammikuussa kului viisi vuotta siitä, kun oma silloinen miesystäväni pahoinpiteli minut. Olen kyllästymiseen asti kertonut asiasta eri medioissa koko julkisuudessa oloni ajan ja välillä on tuntunut, että toistan samaa kertomusta, kuin tyhjää mantraa: ”Sitten se heitti mut lasipöydän läpi ja sitten se kuristi mua ja ilmoitti viiltävänsä mun kurkun auki lasipöydänkappaleella”. Kappaleeni Ei koskaan enää kertoo pahoinpitelystä ja olen saanut koko musiikkiurani ajan jatkuvasti positiivista palautetta koskien avoimuuttani kokemani parisuhdeväkivallan suhteen. 

Tammikuussa, vain pari päivää oman ”pahoinpitelyvuosipäiväni” jälkeen, luin tuoreen Miss Helsinki Jessica Ruokolan pahoinpitelystä. Tuolloin tekijästä ei vielä paljastettu julkisuuteen mitään, mutta tiesin sanomattakin, että kyseessä oli missin poikaystävä. Näin tilanteessa todella paljon itseäni. Tekijänä oma mies ja ajankohtana vuoden alku. Sympatiani olivat täysin Ruokolan puolella ja toivoin syvästi, että hän tekisi saman ratkaisun kuin minä, lähtisi suhteesta ja alkaisi toteuttamaan unelmiaan, ilman väkivallanpelkoa omassa kodissaan. Tuore Miss Helsinki, jo yhden unelmansa toteuttaneena. Valitettavasti viime aikaiset otsikot todistavat tämän nuoren naisen olevan vielä enemmän kuin minä. Pelottavan paljon, kuin minä. Pelottavan paljon, kuin niin monet väkivaltaa kohdanneet naiset.

Kun minut hakattiin, minä olin 17-vuotias. Olin alaikäinen ja painoin alle 50 kiloa. Miesystäväni oli lähemmäs kolmekymppinen, käytti steroideja ja oli paria senttiä vaille kaksimetrinen. Kun tärisin poliisilaitoksella kylkiluut paskana, miesystäväni sylkeä hiuksissani, minua oksetti, mutta rukoilin, etten oksentaisi, koska pelkäsin oksentavani verta. Minua ei kuitenkaan järkyttänyt eniten se, mitä minulle oli tapahtunut. Mies, jonka tehtävä olisi ollut suojella ja rakastaa minua, oli juuri murskannut luottamukseni ihmisiin, nöyryyttänyt minua ja meinannut riistää henkeni. Silti minua pelotti eniten, kun poliisi kertoi, että tapaustani alettaisiin tutkia siitäkin huolimatta, että sanoin, etten halua nostaa syytettä miesystävääni vastaan. Olin alaikäinen ja aivan kuten Ruokolankin tapauksessa tuli ilmi, törkeä pahoinpitely on virallisen syytteen alainen rikos, jolloin se voidaan tutkia, vaikkei asianomistaja vaatisikaan tekijälle rangaistusta. Minä pelkäsin, koska siinä maailmassa, jossa minä elin, parisuhteessa tapahtuva väkivalta oli pariskunnan yksityisasia, joka selvitettiin asianomaisten kesken, eikä siihen sotkettu ulkopuolisia, saatika virkavaltaa.

Miesystäväni kielsi oikeudessa kaiken. Sanoi tönäisseensä minua kerran, mutta syyttäjä ja lääkärintodistuksessa kerrotut vammat puhuivat miehen sanaa vastaan. Miesystävääni puolusti oikeussalissa vain hänen asianajajansa. Ja minä. Väitin, etten muistanut illasta mitään ja, että uskoin vammojeni syntyneen miehen kertomalla tavalla. Miesystäväni oli oikeudenkäynnin aikaan jo vankilassa ja sai minun jutustani tuomioonsa vaivaiset pari kuukautta lisää. En tiedä, kuinka ison tuomion hän olisi saanut, jos olisin kertonut mitä oikeasti tapahtui ja, että hän halusi tappaa minut.

Jessica Ruokolan ja hänen miesystävänsä oikeudenkäynti vaikuttaa puistattavan samalta, kuin omani: Nainen ei halua syyttää miestään, ei vaadi korvauksia, ei vaadi tuomiota, haluaa painaa asian unholaan. Syyttäjälle ei jää todisteita, mies pääsee kuin koira veräjästä, nainen jää kärsimään lähisuhdeväkivallan jättämistä haavoista. Itselleni ei olisi tullut kuuloonkaan jatkaa suhdetta pahoinpitelijäni kanssa ja sen tekeminen olisi ollut suorastaan itsemurha. Mies, joka kykenee kerran pahoinpitelemään itseään heikompaa, kykenee tekemään sen koska tahansa uudelleen. Sellaisen miehen seurassa, joka käyttää voimaansa väärin ja kykenee satuttamaan pientä naista, ei ole koskaan turvassa. Minä ja kaikki muut naiset, jotka olemme päässeet väkivaltaisesta suhteesta irti ennen, kuin väkivalta on vienyt meiltä terveyden, tai jopa hengen, olemme käsittämättömän onnekkaita. Ainoastaan yksi asia pahoinpitelyyni liittyen kaduttaa minua: Se, että jätin vaatimatta itselleni oikeutta. 

Suomessa lähisuhdeväkivalta on häpeällisen yleistä, eikä sen pysäyttäminen ole minun, tai Jessica Ruokolan harteilla. Se, ettemme minä ja Ruokola vaatineet pahoinpitelijöillemme rangaistusta ja, että he selvisivät naurettavan pienillä tuomioilla, ei ole syynä korkeisiin parisuhdeväkivaltalukemiin. Kuitenkin, jos jokainen miehensä pahoinpitelemäksi joutuva nainen jättää vaatimatta itselleen oikeutta ja tekijälle rangaistusta, saa väkivalta oikeutuksen ja se tulee jatkumaan. Toivoisin, että jokainen väkivaltaisessa suhteessa elävä ymmärtäisi, ettei pahoinpitelijän suojeleminen ole okei, eikä parisuhdeväkivalta ole yksityisasia. Uskaltakaa hakea itsellenne apua (esim. www.naistenlinja.fi.) ja ymmärtäkää, että väkivaltainen kumppani ansaitsee aina rangaistuksen. 

Moni jää suhteeseen vedoten rakkauteen. Riipaiseva totuus on kuitenkin se, ettei rakkaus ja väkivalta mahdu samaan suhteeseen. Ihminen, joka sinua lyö, ei rakasta sinua, vaikka sinä kuinka rakastaisit häntä.

suhteet rakkaus uutiset-ja-yhteiskunta uutiset-ja-yhteiskunta

Gangstaräppiä naisen suusta?

Päätin julkaista ystäväni Janne Ranisen (kvg) minusta jo jokin aika sitten kirjoittaman tekstin blogini ensimmäisenä ”vieraskynätekstinä”. Koin tämän olevan hyvä ajankohta, koska viimeisimmän Seiskan tituleerattua minua Suomen ensimmäiseksi ja ainoaksi naisgangstaräppäriksi, olen nähnyt keskustelua nousseen siitä onko räppini gangstaräppiä, voiko minua kutsua gangstaräppäriksi, onko sellaisia edes Suomessa ja voiko naista ylipäänsä koskaan tituleerata sellaiseksi. Mielestäni ainoa varteenotettava mielipide asiaan voi tulla ainoastaan suoraan gangstalta räppärille joten tässä Jannen pohdintoja:

 

”Onko soveliasta, että nainen räppää rikoksista ja siihen liittyvästä maailmasta? Eritoten kun nainen itse ei ole gangsteri.

Jotkut kutsuvat lajia gangstaräpiksi, toiset todellisuusräpiksi . Lajilla on monta eri nimeä. Yhteinen tekijä on kuitenkin, että siinä nostetaan esille asioita joista ei monet suostu puhumaan ääneen. Kyseessä ei ole rikollisten, rikosten tai rikollisuuden glorifiointi vaan näiden asioiden esille tuominen räpin muodossa, yhtenä taiteenlajina.

Kenellä on oikeus määritellä minkälainen taiteenlaji tulisi olla? Eikö taiteen tarkoitus ole mm. herättää tunteita ja keskustelua? Siinä Linda ainakin onnistuu. Musiikista rap-muoto on aina ollut kiistanalaisten keskustelujen herättäjä. Räppi on lähtöisin, 1980-luvun Bronxista. Joku sanoi joskus, että rap-musiikki on katujen CNN.
Linda tulkitsee mm katujen tapahtumia. Lindan tekstit eivät käsittele pelkästään rikoksia. Suurin osaa hänen räppäämistä asioista on omakohtaisia kokemuksia, mitkä kuvaavat hyvin tämän hetkistä yhteiskuntaa.  Vaikka täällä jotkut elävätkin kuplassa, Lindan tekstit ovat aitoja. 

Mutta entä sitten nainen tulkitsijana tällaisessa taiteen muodossa? Se sopii mielestäni erittäin hyvin. Varsinkin jos nainen osaa tulkita asiat niin, että se ei ole mitään turhaa huutelua ja pullistelua vaan herättää asiasta kiinnostusta ja sen mukaan keskustelua. Keskustelua miksi asiat ovat kuten ovat. Keskustelua siitä mitä voisi tehdä toisin ettei tulevaisuudessa historia toistaisi itseään, tietyissä tragedioissa.  Noloa Lindan toimet olisivat mikäli hän esittäisi rikollista, hakeakseen sitä kautta sensaatiomaista julkisuutta. Sellaisia Aku Ankka-rikollisia on jo nyt aivan liikaa. Niin rikollisessa pelissä kuin tämän taiteen lajin parissa.

Arvostettavaa ja kunnioitettavaa on, että Linda sekä sanoittaa että valitsee biitit itse. Hän on myös mukana videoiden ideoinnissa ja muussa prosessissa. Eli kokonaisvaltainen artisti.
Musiikin ulkopuolella Linda myös kiertää kouluja kiusaamisen vastaisessa kampanjassa. Hän on myös aktiivisesti mukana nuorisopolitiikassa sekä vankien lasten toiminnassa. Katsoen kaikkea mitä Linda tekee ja on tehnyt, olen ylpeä että olen hänen ystävänsä.”

 

kulttuuri musiikki syvallista ajattelin-tanaan