Tukka päässä ja doketakseli 3/3
Huomenna olis sytohoitojen puoliväli ja viimeinen doketakseli. En uskonut, kun mulle sanottiin, että kyllä nää on nopeesti ohi. Puoliväli tuntuu melkein jo puolivoitolta! En kyllä voi sanoa, että tulis näitä ikävä, mutta en toisaalta odota kovin innolla alkavaa 3 kerran CEF-hoitojaksoakaan. Oon tähän mennessä päässy mun mielestä suht helpolla, jossei ekan hoidon aiheuttamaa tulehdusta ja kolmea yötä sairaalan eristyshuoneessa lasketa. CEF on tunnettu siitä, että se aiheuttaa pahoinvointia, ja vaikka yökötykseen ilmeisesti on ihan suht hyvät lääkkeet olemassa, niin kyllähän se jännittää…Säryt saa pidettyä aisoissa lääkkeillä ja väsymykseen auttaa nukkuminen ja ulkoilu, mutta en hypi innolla mielikuvasta monen päivän krapulasta. Mutta yritän keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, ja nyt ois vuorossa vikan doketakselin vuoro. Unohtu eilen tän julkaiseminen, kun oli päivä täynnä duunia ja illalla joogaa ja tähän päivään valmistautumista, joten nyt on kolmaskin dokesyto saatu suoneen.
Ihme ja kyllä muistin tällä kertaa räpsästä kuvan kemovarustuksesta: Kylmähanskat ja -tossut sekä -päähine (ei tullut kuvaan) kynsiä, jalkoja ja hiuksia suojelemaan. Sekä mehujäätelö, jota saatiin poikkeuksellisesti jääpalojen sijasta suun limakalvoja suojaamaan. CEF:n yhteydessä hanskoja ja tossuja ei enää tarvita, mutta jos tukkaa riittää vielä silloinki, niin hattu pysyy kyllä matkassa.
Musta tuntuu, että oon jotenkin outo, koska vaikka mulla on SYÖPÄ (se saa ihmiset aina kauhistelemaan, koska oon nuori ja tää mielletään ennemmän kuuskymppisten vaivaksi), niin en mun mielestä oo muuttunut mitenkään. En oo yhtään sen parempi ihminen, eikä mun ajatukset oo yhtään sen hienompia kuin aikaisemminkaan. Oon ihan sama ens viikolla kolmekymmentä täyttävä nainen, jonka elämässä edelleen tärkeintä on läheiset ihmiset, hauskanpito, matkustelu, huumori ja kaiken maailman sosiaaliset happeningit. Oon nainen, jolla edelleen on ihmissuhdeongelmia, joka edelleen on kiinnostunut ystäviensä murheista (eikä ne mun sairauden takia tunnu yhtään sen vähäpätöisemmiltä). Mulla on semmoinen olo, että moni kokee jonkun valaistumisen tällaisen vakavan sairauden kohdattuaan, mutta mä koen kyllä olevani ihan sama ihminen kuin ennen sairastumistakin. Vaikka olisihan se siistiä voida sanoa, että nyt nautin elämästä enemmän tms., mutta oon tähänkin asti pyrkiny elämään mahdollisimman täysillä, niin en huomaa muutosta siinäkään.
Sitten mun syöpätaipaleeni suurin huolen- ja mietinnän aiheeni: Hiukset. Ilmeisesti mun pitäisi olla jo kalju. Mulla on ollut jo ekan hoitokerran jälkeen peruukki, hiuslisäkkeitä ja kymmeniä erilisia pipoja ja huiveja kaapissa odottamassa, mutta vielä ei oo tarvinnut koskea niihin. Onhan nää ohentuneet rankasti, mutta enemmänkin takaa. Yhtään kaljua kohtaa ei ole ja moni on sanonut, että jos en olis kertonut, niin ne ei olisi tajunnut, että näissä on muuttunut mikään. Koska oon vähän taikauskoinen, niin nyt kyllä pelkään, että kun kirjoitan tän tänne, niin huomenna ne päättääkin sit tippua. Melkein kaikki muut karvat (jalat, kainalot ja…) on tippuneet, mikä on vaan ja ainoastaan positiivista, vaikka onkin niiden poistumisen ansioista aika teinityttöolo. Kulmakarvat ja ripset edelleen entisellään, saa nähdä, miten pitkään saan niistä nauttia…
Vaikka kylmähatun käytöstä ei ilmeisesti oo todistetusti juuri hyötyä, niin mä kyllä liputan ehdottomasti sen puolesta omien kokemuksieni näkökulmasta. Mitä pidempään saan pitää edes jonkinlaisen tukan, sen parempi. Lisäksi oon jo ennen hoitojen aloittamista käyttäny Priorin shampoota, etten sit tiedä, onko sillä ollu vaikutusta. Ja ripsiin ja kulmiin oon roiskinut päivittäin ripsiseerumia. Välillä yllättätyn kyllä itsekin omasta pinnallisuudestani, kun tukka tuntuu olevan se suurin huolenaihe tässä projektissa.
