Kun vuosia sitten sairastuin masennukseen, kärsin unettomuudesta, käsien vapinasta, pään nykimisestä, ääniyliherkkyydestä ja sydämen tykytyksestä, sain ensimmäisenä masennuslääkkeet ja käskyn terapiaan. Kävelin seiniä pitkin ja lähes pyörryin töissä, sillä en ollut viikkoihin nukkunut kuin muutaman tunnin yössä ja olin kuin elävä kuollut. Olin niin väsynyt, että en jaksanut aina edes terapiaan, vaikka se oli työmatkan varrella…en vaan henkisesti kyennyt. Monina päivinä ainoa mihin kykenin oli hoitaa lapset ja heidän ruokailunsa. En mitään muuta.

Käsien vapina meni niin kamalaksi, että jos se alkoi kesken työpäivän oli työnteko täysin mahdotonta, sillä sormet ei enää osuneet näppäimistölle. Samaan aikaan aloin entisestään laihtumaan ja pelkästään 3 viikon joululomalla menetin painostani 10%. Fysioterapeutti oli hoitanut yläselkäkipujani akupunktiolla ja joulun jälkeen sanoi kauhistuneena, että jäljellä on enää luut. Painoin 44kg.

Kaverit huomauttelivat, että en enää hymyile ja naapurit totesi, että kasvoistani on tullut terävät. Lapsilta kun kysyi mitä äiti tykkää tehdä, oli vastaus ”nukkua”. Työkaverit passitti takaisin lääkäriin vaatimaan tutkimuksia ja siitä alkoi tutkimuskierre. Epäiltiin kilpirauhasen liikatoimintaa ja kävin verikokeissa 3 viikon välein. Lääkitystä ei aloitettu, sillä aina jokin vaadituista 3 veriarvosta oli normaali…kuitenkaan se ei koskaan ollut sama, vaan kaikki kolme veriarvoa heitteli edes takaisin. Sain vain lääkkeitä, jotka auttoi elämään oireiden kanssa. Selkäkipuni pahenivat ja munuaiset alkoivat reistaamaan vuosien tauon jälkeen uudelleen. Lopulta sain väsyneenä kattilallisen kiehuvaa vettä päälleni ja sen myötä toisen asteen palovammat vatsaani ja reiteeni.

Olin tyytymätön työilmapiiriin ja kaikkeen muuhunkin…olin täysin tyytymätön koko elämääni. Tuntui kuin eläisin häkissä. Voisin sanoa, että elämäni kamalinta aikaa. Olen luonteeltani vahva ja vaikka negatiivisuus alkoikin vallata ennen aina niin positiivista asennettani, päätin silti koittaa tehdä muutoksia elämääni. Halusin pois, halusin jotain muuta ja aloin suunnittelemaan pitkää ulkomaan matkaa yhdessä lasten kanssa.

Kun lopulta kuukausien tutkimusten jälkeen tapasin sisätautien erikoislääkärin, joka otti asiaan täysin erilaisen asenteen, elämäni muuttui. Lääkäri totesi, että mulla on ollut aivan liian korkea stressitaso aivan liian kauan ja elimistöni pettää. Sanoi, että ensin pettää mieli ja tulee masennusta, sen jälkeen pettää sisäelin kerrallaan ja sen myötä stressiin voi myös kuolla. Totesi, että mitkään lääkkeet ei minua paranna.

Kysyessäni mitä voin tehdä, oli vastaus ottaa etäisyyttä ihan kaikkeen, lähteä pois!!

Tämä oli se viimeinen vaadittu tönäisy. Olin kuin pakokauhun vallassa ja halusin äkkiä pois. Olin varma, että jos en lähde, en kestä seuraavaa syksyä. Aloin pikaisesti valmistelemaan lähtöä ihan mihin tahansa, kunhan se olisi kaukana Suomesta. Onnistuin saamaan työpaikan Espanjasta, mutta lähtö olisikin jo 3 viikon kuluttua, ei 2 kuukauden, kuten työpaikkaa hakiessa luulin. Kuuntelin paljon arvostelua, mutta mielessäni oli vain, että pakko päästä pois. Paketoin 80m2 asunnon pakettiin, lahjoitin suurimman osan tavaroistani ja osan pistin vuokrattuun varastoon. Otin kaikki tärkeimmät eli lapset ja eläimet mukaani ja lähdin.

Elämäni paras päätös! Ensimmäisen vuoden aikana katosi ääniyliherkkyys ja vapinaoireet. Masennuksesta ei ole ollut enää vuosiin tietoakaan. Kipuja mulla kyllä on ja ne pahenee selkeästi stressatessa. Munuaisten kanssa olen ollut sairaalassa monesti, samoin voimakkaiden pääkipujen vuoksi ja näiden aikaan on aina ollut myös stressiä. Kroppani ei tunnu sietävän enää lainkaan stressaamista ja tuntuu, että stressaan herkästi jo siitä, että stressaan ja tulen siksi kipeäksi. Kaikki oireet katosi kun pahimmat stressitekijät katosi läheisyydestä. Sain kontrollin omaan elämääni ja onneen takaisin. Tapasin puolisoni ja löysin sen myötä aivan erilaista voimaa ja minäkuvani korjaantui. Osaan olla taas läsnäoleva äiti.

Tästä kokemuksesta oppineena haluan korostaa, että aina oikea vastaus ei ole lääkkeet, vaan toisinaan ainoa oikea keino on tehdä elämässään suuria muutoksia ja lähteä pois siitä mikä ei tee onnelliseksi. Monesti masennuksenkin takana on niin valtava stressi, että ainoa keino päästä siitä eroon, on oikeasti ottaa etäisyyttä ihan kaikkeen!

On helppo sanoa ”älä stressaa”, mutta voimme yrittää elää sellaista elämää, jossa on hyvä olla ja jossa stressin rooli ei ole niin valtavan suuri, että se hallitsee kaikkea. Pitää muistaa elää itselleen!