ONNENHIPPUSIA

 

Suurimpia oivalluksiani viimeisten päivien aikana on ollut se, että masentuneen puolison omaisenakin on omat mustat päivänsä. Tai mustat vaiheensa. Hetkensä. Viikkonsa. Jos ajatellaan, että masentuneen ihmisen elämä on tasaisen mustaa ankeaa ja hymytöntä, niin ei se  Maxin kohdalla niin ole. Maxin masennus on kovin vaiheikasta. Kun tarkemmin pohdin ja kelaan aikarullaani taaksepäin, saan täyden käsityksen siitä kuinka väärin omina omaisen mustina hetkinäni arvioin Maxia. Kuinka ison osan ajastamme Max on hirviö ja kuinka ison osan ajasta lähempänä omaa itseään. Max ei ole jatkuvasti hirviö. Ei joka päivä, eikä edes joka viikko. Maxin mustimmat vaiheet tulevat, kun hän väsähtää. Hän väsähtää, kun on hän on yrittänyt liikaa olla hyvä. Päivä päivältä hän oppii kuitenkn tuntemaan itseään paremmin ja työskentelemään sen eteen, ettei hän ajaisi itseään loppuun yrittämällä jotain, johon hänellä ei ole vielä tarpeeksi voimia. 

Huomaan purkavani omaa pahaa oloani Maxin sairauden suhteen siten, että kuvailen Maxin sairautta tai käytöstä ilmaisten sen olevan jatkuvaa, toistuvaa ja päivittäistä. Kokoaikaista. Haukkuminen, valehtelu, rumasti puhuminen, raivarit, puuskahdukset, provosointi, välinpitämättömyys, läsnäolon puuttuminen, yhteyden katkeaminen tai mikä tahansa saamattomuus. Ne eivät ole arkeamme eivätkä ne ole Max. Tai epäonnistuneet yritykset viettää aikaa perheenä, epäonnistuneet keskittymättömät kosketukset, tyhjää puhuvat katseet tai karkaavat orgasmit. Eivät ne ole todellisuutta. Sitäpaitsi luotan Maxiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Hän ei valehtele. Enää koskaan. Hänellä on aivan liikaa menetettävää.

Nyt haluan kertoa mitä sen typerän mustan koiran takana on. Miten Max minua rakastaa. Ja miksi minä häntä rakastan niin, että pakahdun. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Miksi se tunne ei laannu? Eikö sen pitäisi? Kuulemma kaikille käy niin. En ole koskaan ajatellut, että se voisi millään tavalla laantua. Ei sen laantuminen ole mahdollista, sillä pidämme yhteydestämme kiinni kynsin ja hampain. Se, että rakastaa toista pakahtumiseen saakka. Ja aivan loppuun saakka. Se on valinta ja se vaatii tahtoa. Ei rakkaus vain poreile jossain syvällä sisuskaluissa ja leimahtele liekkeihinsä itsekseen. Sen eteen on tehtävä jumalattomasti töitä. 

Rakkaus on tahtoa. Ainakin meidän rakkaus. Siksi se poreileekin niin voimakkaasti vuodesta toiseen. Ja kyllä, se poreilee vaikka mikä musta koira raatelisi sitä. Repisi tylpillä ja rumilla hampaillaan verisiä liuskoja siitä irti. Se ei vaikuta. Tämä rakkaus ei ole kuolemassa. Se jos joku on nähty. Tämä rakkaus kasvaa roihuten, eikä sammu.

 

images.jpeg

ETEENPÄIN

Syy sille, miksi en usko rakkautemme ikinä sammuvan on juurikin se yhteys. Se, josta olen usein puhunutkin. Me puhumme. Olemme aina puhuneet, vaikka emme olisi osanneet tai halunneet. Vaikka jotkin keskustelut olisivat olleet aivan paskoja, riitaisia tai sellaisia, että toinen on kuin seinä ja toinen puhuu, me olemme silti puhuneet. Keskustelutaitomme ovat kehittyneet aivan valtavasti vuosien varrella. Kyllä me tosiaan olemme ihan aina puhuneet, ainakin minä olen pitänyt huolen siitä, ettei yksikään asia jää käsittelemättä. Alan voimaan välittömästi pahoin, jos yhteytemme on poikki. Keskustelumme ovat varmasti olleet joskus rankkoja ja turhauttavia, mutta Max on usein sanonut olevansa siitä kiitollinen. Hän on kiittänyt minua siitä, että olen jaksanut olla sitkeä vaikka hän ei ole päästänyt minua helpolla. Ja jos Max ei ole esimerkiksi aina osallistunut keskusteluun, hän on aina kuunnellut. Hän osaa myös sanoa, kun aivot eivät enää kykene ottamaan vastaan. Silloin minäkään en keskustele, keskustelemme toiste. Mutta emme anna olla, jos jokin asia hiertää välillämme. Pieni taikka suuri. Ja jos minä en keskustele Maxin kanssa silloin kun hän keskustelee, muistan jokaisen sanan jokatapauksessa. Olen sanonut Maxille, että vaikken vastaisi mitään tai olisi ystävällinen, koita pysyä ystävällisenä. Myöhemmin saat kiitoksen, että jaksoit. Niin minäkin olen jaksanut. Venynyt ja odottanut kiitosta. Olen sen myös aina saanut ennemmin tai myöhemmin. Useimmiten ennemmin. 

Katson aivan liian usein elämäämme taaksepäin. Haluaisin lopettaa sen, sillä sillä ei ole juurikaan merkitystä millaisia olimme joskus ja mitä joskus tapahtui. Keskustelemme ja käsittelemme asioita välillämme niin paljon ja niin syvästi, että miksi minkään menneen täytyisi enää ohjata toimintaamme, tunteitamme tai reaktioitamme? Ymmärrän sen, että Maxin asioiden käsittely on ollut pinnallisempaa ja sellaista ”ulospääsyn” tavoittelua, mutta silti jokainen keskustelumme on ollut tärkeä. Jokainen keskustelu on palauttanut yhteyden siinä hetkessä vaikka asiat olisivatkin jääneet keskeneräisiksi. En tarkoita sitä, että asiat käsitellään halki-poikki-pinoon-taktiikalla ja sitten ne unohdetaan. En alkuunkaan. Vaan sitä, että keskusteluyhteys ja läsnäolo toiseen palautetaan. Ei asioita tarvitse ratkaista, eikä monia asioita pystykään ratkaisemaan. On pystyttävä palaamaan lähelle. Rauhoittumaan. Aloittamaan alusta.

Minä uskon ennenkaikkea siihen, että elämässä on yhtä paljon mahdollisuuksia aloittaa alusta, kuin on elinvuosia jäljellä.

Tietysti jossain määrin taaksepäin katsominen on järkevää ja hyödyllistä. Saan siitä perspektiiviä muutokseen. Ymmärrän, kuinka paljon ja millaiseksi minä olen ihmisenä muuttunut, mutta myös sen, miten paljon Max on kasvanut ja kehittynyt. Vaikka on se onkin totta, ettei hän tule selviämään tästä kaikesta kasvustaan omin avuin, on hän tehnyt upean ja valtavan työn jo ilman apuakin.

Vaikka stoppi tuli, eikä hän omin avuin enää saanut enempää aikaiseksi, olen ylpeä kaikesta siitä mitä hän on yksin yrittänyt tehdä. Sellaisia mörköjä vastaan taisteleminen ypöyksin on hengenvaarallista. Olen niin huojentunut, ettei Maxin tarvitse taistella enää yksin, koska hänellä on nyt terapia ja uusia keinoja säädellä tunteitaan. Ja vaikka samalla olen hieman surullinen siitä, että joudun olemaan auttajan roolissani hiukan taka-alalla nyt, olen silti siitä myös melkoisen huojentunut. Minun ei tarvitse enää hoitaa häntä. Olen vapaa.

Kun Max voi huonosti, hän on usein poissa kotoa. Hän käy töissä, muttei tule kotiin. Juuri siksi, että minimoisimme riidat ja puuskahdukset. Se on minusta erittäin okei, sillä se on meidän kaikkien parhaaksi. Kun Max palaa kotiin, hän on voi taas paremmin. Saan hänestä silloin kaiken. Enkä koskaan tarpeeksi. Hän osallistuu kotona kaikkeen, hän hoitaa Linuksen 150 prosenttisesti ja minutkin ainakin 100 prosenttisesti. Ehkä hiukan yli 100 prosenttisesti. Maxin ”sumulomat” tuntuvat nykyään helpoilta, sillä yhteys säilyy. Aiemmin hän lähti niin huonovointisena, että oli järkevintä pitää radiohiljaisuutta sen aikaa. Nyt poissolojen aikana pidämme yhteyttä ja näemmekin. Linukselle ”sumulomat” ovat työmatkoja. Sinne voi soittaa FaceTime-puhelun. Ja sieltä palataan aina kotiin. Ne kestävät päivästä reiluun viikkoon. Eivät pidempään. Minä voin Linuksen ollessa päiväkodissa ajaa milloin vain pussailemaan ja hipsuttamaan Maxin korvia. Voin nähdä hänet ja puhua hänelle. Yhteys on olemassa. Jos vain odottaisin kotona epätietoisena kaikesta, niinkuin diagnoosin alkuvaiheessa, olisin ahdistunut ja lamaantunut. Vaikka ymmärrän etäisyyden tärkeyden, olen sitä mieltä, että etäisyyttä voi olla ilman yhteyden katkaisemista. Nyt Max tuntee sairautensa ja sen seurauksena tulevat  railot, reunat ja seinät niin paljon paremmin, että osaa ennakoida tulevia tilanteita ja romahduksia. Ennakoinnilla saa oikeastaan aina aikaan vain hyvää. Asiassa kuin asiassa. 

Ja juuri nyt minusta tuntuu useammin ja useammin siltä, että alan saada Maxia takaisin. Pala palalta. Askel askeleelta. Ei sillä ole oikeastaan väliä missä järjestyksessä hän palaa ja putoaako hän välissä takaisin pohjalle, mutta minä alan tosissani huomata, että tästä selvitään kyllä. Niin, tästä selvitään! Purskahdan itkuun ajatellessani Maxin sanovan tuon. ”Tästä selvitään!” Hän tarkoittaa sitä. Hän sanoo sitä usein. Kun hän sanoo sen, hän on läsnä ja suutelee minua. Pysäyttää minut ja hetken: ”Ei ole niin kiire, ettei ehdi pussata.” Olen opettanut tuon hänelle, jotta hän oppisi läsnäoloa. Nyt hän muistuttaa minua samasta asiasta, jotta yhteys säilyisi. Juuri nyt yhteys on parempi kuin pitkään aikaan. Enkä aio pelätä putoamista.  Ei hän ole terve, mutta nyt en pelkää.

En juuri nyt. 

6972430148_696ebc4a1f_b.jpg

 

 

OLKOON NIIN 

Kun menimme naimisiin, meillä oli oma laulumme. Niinkuin varmasti kaikilla. Se ei tihkunut siirappia eikä raikunut vaaleanpunaista onnea. Se oli meidän biisi. Sen kertosäe kuului näin:

”Meille sanottiin, matkaan jos lähtee niin matkalla haavoittuu.

Ja tulisena hehkuvat vasket himmeiksi kolhiintuu.

Olkoon niin, olkoon niin,

mä tahdon elää sen kaiken kanssasi sun.”

Tuossa kertosäkeessä oli noin kolme lausetta. Niissä lauseissa on kiteyttenä meidän välinen rakkaus. Yhteys. Kaikki se mitä meidän avioliittomme on, on ollut ja tulee olemaan. 

Max sanoo minulla jokaikinen päivä, että hän rakastaa minua. Olen seksikäs. Kaunis. Ihana. Niin täydellinen nainen! Ainut nainen. Minulla on kauniit kasvot, kivat vaatteet. Pylly, se on parasta. Ja rinnat, mutta jos näistä kahdesta pitäisi valita, hän valitsisi pyllyn. Hän rakastaa minussa kaikkea. Poskien lommoja, leuan pieliä, niskan juovia, hentoja karvoja varpaiden päällä, arpia, solisluun kuoppia. Vaginaa. Sen nuolemista. Se on hänestä kaunis. Sitä kun en meikkaa aamuisin. Kun nauran. Kun repeän voimakkaasti nauramaan! Vaikka nauraisin hänelle, hän rakastaa sitä. 

Max suutelisi minua jatkuvasti. Hän rakastaa suutelemista. Hän suutelee otsaani ja kaulaani. Kämmenselkääni niinkuin kuninkaalliset tekevät, kun hän ajaa autoa. Hän pitää autossa kättäni omansa alla vaihdekepin päällä. Hän peittelee minut iltaisin, hän tietää milloin haluan yhden peiton ja milloin kaksi. Ei hänen tarvitse sitä kysyä. Hänellä alkaa seisomaan ensimmäisestä sipaisusta. Hän haluaa, että nojaan hänen rintaansa ja leikittelen nänneillä. Kaivaudun kainaloon ja hengitän hänen iholleen. Voisimme yhä elää toisiimme liimautuneina vaikka olemme tehneet niin jo 2245 päivää. Olen hänen kuningattarensa ja hän palvoo minua.

Max pitää minua aina sylissään. Niin, että otsamme koskevat toisiaan. Välillä niin, että hän painaa kasvonsa niskaani. Hän pitää minua aina sylissään. Olen istunut hänen sylissään kun hän istuu vessanpöntöllä. Olen istunut hänen sylissään kaikkialla. Itkien. Nauraen. Väärissä paikoissa. Vihaisena. Alasti. Se on minun paikkani. Se ei ole sellaista sylissä pitämistä, kuin pitäisi pientä lasta, kuten Linusta. 

Max on minusta ylpeä. Hän on myös kateellinen asioista, joita osaan ja joissa pärjään. Mutta hän myöntää sen. Se on ylpeydensekaista kateutta. Hän tuo minulle kukkia, vaikka se on ollut hänelle vaikea ele. Hänen mielestään kukkien tuominen tarkoittaa sitä, että pyytäisi anteeksi jotain pahoja tekemisiään. Minusta se voi olla sitäkin, mutta Maxin mielestä kukkien tuominen assioituu hänellä pettämiseen. Hän kertoo, kuinka viikonloppuaamuisin on nähnyt krapulaisia miehiä kaupungilla kukkapuskat kädessä. Niitä kukkia ei kiikuteta rakkaudesta. Ymmärrän sen. Saan silti kukkia. Pieniä yllätyksiä, eleitä ja osoituksia. Maxin bravuuri on romanttiset lappuset, joita hän piilottelee paikkoihin, joista tietää minun löytävän ne. Rakastan lappujen löytämistä. Rakastan sitä, että hän käyttää mielikuvitustaan. Suhteemme alkuvaiheessa en pitänyt romanttisista eleistä, kammoksuin niitä. Sellaisia defenssejä minulla oli. Nyt mikään teko ei ole minulle liian romanttista. Ei mikään!

Arjessa Max on sellainen mies, jota tiedän usean kadehtivan. Se ei tunnu mukavalta, mutta en aio lakata olemasta kiitollinen ja tyytyväinen Maxin osallisuudesta tavalliseen arkeen. Vaikka sairaus on vienyt ajoittain oman teränsä oma-aloitteisuudesta ja ylipäätään asioiden noteeraamisesta, on Max osallistunut tasavertaisesti arkeen. Vaikka metatyö kuuluu minulle, hän tekee paljon. Hän ei ehkä suunnittele, sillä hän ei ehdi ennen minua. Minä organsioin ja hän toteuttaa. Max hoitaa käytännössä keittiön kotonamme. Se on ihanaa ja tärkeää. Itse en pidä ruuanlaitosta. Max siivoaa ja hoitaa taloutta todella hyvin. Eikä se ole edes se tärkein asia vaan se, että hän haluaa pitää huolta yhteisestä kodistamme ja arjestamme. Viettää minun ja Linuksen kanssa siellä lähes kaiken ajastaan. Hänellä on hyvin harvoin omia menojaan. Me olemme hänelle kaikki kaikessa. Äitini sanoi tuon minulle ennenkuin uskoin siihen täysin itsekään. Ja äidithän ovat useimmiten oikeassa.

Olen suudellut Maxia kun hän itkee niin, että räkä valuu pitkin parransänkeä kainaloihin asti. Kun puristan hänen turvonneita ja lohduttomia poskia käsieni väliin, tiedän etten voisi elää ilman häntä. Kun hän työntyy milli milliltä sisääni ja kosketan huulillani hänen karkeaa kaulaansa, tiedän, etten olisi missään maailmankolkassa mieluummin. On päiviä, jolloin näen hänet usein jo kaukaa, vaikka autolla ajaessani, kun hän odottaa minua jossain. Katselen tuulilasin lävitse häntä, varmasti ja päättäväisesti. Ajaisin hänen vuoksensa niin kauan, että pääsisin perille. Ajaisin vaikka mitään määränpäätä ei olisi. Ja sitten tunnen rintalastan alla pientä läikyntää. Rauhallista hyräilyä. Hän on taas pukenut sen pipon, jota hän inhoaa, mutta hän haluaa pitää sitä minun mieliksi. Hän on asetellut pipon niin, että korvat jäävät hiukan hörölle. Max tuntee minut ja minä tunnen hänet. Ehkä rakastamme toisemme joskus puhki, kuka tietää. 

Voi luoja miten onnellinen olenkaan, että Max on minun. 

intohimo.jpg

 

Suhteet Rakkaus Seksi Syvällistä

F32.2 & F51.0

Maxin diagnoosina ovat vaikea määrittelemätön unihäiriö sekä keskivaikea/vaikea masennus. Oikeastaan diagnoosiksi tuli keskivaikean/vaikean masennuksen toistuva jakso. Max oli Linuksen syntymän aikaan rahasotkujensa ja työpaikkansa irtisanomisen takia niin uupunut, että päätyi hakemaan apua umpikujatilanteeseensa. Tästä on pian neljä vuotta. Raahasin hänet psykiatrian ensiapuun, koska hän oli niin itsetuhoinen. Hän sai unilääkkeet ja palasi kotiin nukkumaan pahan olonsa pois. Se oli sellaista aikaa, että pelästyin aina kun puhelin soi. En tiennyt silloin vielä mitään masentuneen puolison kanssa elämisestä, se oli vain pintaraapaisu. Max kävi muutaman kerran psykiatrisen sairaanhoitajan puheilla, kiillottelemassa ja siloittelemassa totuuksia. Se siitä. Kun velat oli maksettu ja uudet työkuviot rullasivat, koko ahdistuskin katosi. Tai mukamas katosi. Niin monet kerrat olen jossitellut ja hitusen katkeroitunutkin siitä, ettei hoitoa aloitettu jo silloin. Toisaalta olen myös tajunnut, ettei aika eikä myöskään Max itse olisi ollut vielä silloin valmis kohtaamaan ongelmiaan.

Maxin masennus oli alkanut hiipiä pelipaikoille jo kauan ennen tuota aikaa. Se aloitti hitaan, mutta vakaan hiipimisen silloin, kun Max joutui ensimmäistä kertaa elämässään kasvokkain totuuden kanssa. Sellaisen totuuden, ettei oikeastaan mikään hänen siihen astisessa elämässään ollut ollut totta. Kuinka pelottavaa sellainen voikaan olla. Haluaisin ymmärtää ja lohduttaa, mutta se on niin kovin vaikeaa. Haluaisin sanoa, että älä pelkää, minä olen tässä. Olen minä niin sanonutkin, mutta en ole aivan varma olenko tarkoittanut sitä.

old-wall-1835980_960_720.jpg

Haluttomuus. Haluttomuus aivan kaikkea kohtaan. Kyvyttömyys. Kyvyttömyys kiinnostua, välittää tai jaksaa yhtikäs mitään. Ilottomuus, alakuloisuus. Väsymys. Minäkuvan muutokset. Suoranainen itsensä vihaaminen siitä mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Viha kaikkea kohtaan. Ärtyneisyys,  hermostuneisuus. Itsetuhoisuus. Toivottomuus. Fysiikka pettää. Keho sanoo itsensä irti. Fyysinen ahdistus, pakkoliikkeet. Keskittymiskyky, muistin heikentyminen. Itse Max sanoi muistaakseni toisella psykiatrin käynnillä, että ”Vähän vielä väsyttää. Varmaan se on tämä sää.” Toisella kerralla. Yksityisen psykiatrin tuntitaksa on 200 euroa. Olin niin ärsyyntynyt, etten kyennyt tukea Maxia vaan paukutin faktat tiskiin siitä miten hän voi. Hän ei ollut vähän väsynyt. Hän oli mielestäni hullu. Hänellä ei ollut minkäänlaista suodatinta puheissaan ja puuskahduksissaan. Koskaan häntä ei tarvinnut kuitenkaan pelätä. Usein ajattelin, että löisi. Ei sattuisi yhtään niin paljon kuin nuo sanat, joita sitten pyöritellään vuosikausia kuitenkin jälkeenpäin. Onneksi hän on jo nyt tajunnut, että säätä tässä nyt ei auta syyttää. Tai miksei. Syyttäisi sitä mieluummin kuin minua. 

Oirekirjo on niin laaja ja henkilökohtainen, että masennusta on kertakaikkisen hankalaa kuvata muille. Minä aina ajattelen, että mikä minun tehtäväni tällä matkalla ylipäätään on, sillä en voi tietää Maxin puolesta millaista on olla masentunut. Miten voin auttaa, jos en tiedä miltä hänestä tuntuu? Tai millaista on, kun ei tunnu miltään. Omat tunteeni ovat äärimmäisen voimakkaita ja ne sahaavat laidasta laitaan, mutta ne ovat lyhytkestoisia. Voin toki kuvitella miltä tuntuisi, jos omat heikot hetkeni ilman ulospääsyn tunnetta kestäisivät kuukaudesta toiseen. Tai ehkä minä en voi kuvitella. En voi. En sellaista, jota on todellisuudessaan vain tiedä. 

Uskon, että pystyn ymmärtämään pohjattoman syvän tunneskaalani vuoksi Maxia edes jonkin verran paremmin kuin tasaisemmat persoonat. Edes pikkuriikkisen paremmin. Toisekseen, suhteemme on ollut niin symbioottinen, että pystyn lukemaan häntä kuin avointa kirjaa. Hän ei juurikaan kykene yllättämään minua, sillä minä aistin ja näen kaiken hyvin nopeasti. Ainut asia, jolla hän kykenee yllättämään minut tällä hetkellä on se, kuinka inhottava hän mustassa maailmassaan pystyy olemaan. Toivon joka ikisenä päivänä, että tänään hän on ymmärtänyt, ettei voi sanoa minulle mitä tahansa. Että tänään hän sanoo: ”Musta koirani on nyt niin pieni, etten tahdo edes löytää sitä. Tästä päivästä eteenpäin sinä olet minun kuningattareni. En enää koskaan sano sinulle mitään mikä loukkaisi sinua, en mitään tarkoittamatonta enkä rumaa.” Onhan hän noin joskus sanonutkin, mutta se ei pidä paikkaansa. Hän sanoo rumia asioita silti, koska ei pysty muuhun. Ei hän pysty siihen, sillä mustan koiran kutistuminen olisi huijausta. Tiedän, ettei se ole vielä kutistunut. 

depression-585ba94107763-png__700.jpg

Masennus nähdään useimmiten sairautena, jossa ihminen vain olla möllöttää. Makaa. Ja on masentunut. Alakuloinen. Sellainen depressiivinen. Jokaisella on varmasti omat kuvitelmansa masennuksesta. Minullakin oli. Kaikki ennakkoluuloni masentuneesta ihmisestä kumottiin kertaheitolla, kun ymmärsin miten monimuotoinen sairaus se on. Se on myös opettanut minua paljon. Opettanut armollisuutta ja hyväksyntää siitä, ettei elämä tule koskaan menemään niinkuin on suunnitellut. 

Max on ollut uupunut. Hyvin uupunut ja väsynyt. Maannutkin paljon, tekemättä mitään. Mutta olen aina ajatellut, että hänen masennuksensa ei ole makaamismasennusta. Se on raivomasennusta. 

Jos Max vain makaisi, olisi aivan lahna ja mätänisi lakanoihin kiinni, mutta puhuisi minulle kauniisti, minä luulen, että jaksaisin häntä paremmin. Sitten hän olisi vain yksinäinen objekti kotimme kulloisessakin nurkassa. Sellainen pölyyntyvä vanha antiikkiesine, jota on pakko pitää esillä eikä sitä voi myydä kirpparilla, sillä koskaan ei tiedä kuinka arvokas se voi vielä jonain päivänä olla. Pystyisin ehkä silloin ymmärtämään, että hän on tuollainen ja olkoon siellä, minä odottelen ja elelen elämääni. Yhteydenkin voisi saada siten, että menisi hetkeksi viereen makaamaan ja sipsuttaisi leukaa. Voisi sanoa, että lepää vain, minä hoidan. Ja sitä minä olen tehnytkin. ”Minä hoidan.” Minä hoidan kaiken ja sitten Max taas suuttuu, koska siivoan liian tehokkaasti ja se on hänestä provosoivaa, koska hän ei itse jaksa siivota. Tehokas siivoamiseni on suoraan osoitettu siis hänelle. Syyllistymisistään hän ansaitsisi mitalin. Vaikka tottakai joskus siivoan erityisen tehokkaasti, jotta hän arvostaisi minua enemmän. Mitä tehokkaampi olen, sitä vähemmän saan arvostusta. Jos makaan sohvalla ja asiat seisovat, saan arvostelua siitä, että on sotkuista. En arvostusta siitä, että lepäsin, kuten hän joskus pyytää minua tekemään. Häntäkin huolettaa se, että mitä tapahtuu jos minä lakkaan jaksamasta.

Max ei haluaisi maata. Hän haluaisi puuhata. Tehdä kaikkea. Pussailla minua pitkin päivää, rakentaa Linukselle ihmeellisiä majoja ja legorakennelmia, valmistaa ruokia ja laittaa kauniita päivälliskattauksia, ohi mennessään siivota päivän aikana kertyneet tavarat paikoilleen, käydä kipaisemassa tunnin juoksulenkin ja ajaa sen jälkeen partansa ilman nirhaumia, nauraa illalla televio-ohjelmille sekä silitellä hiuksiani ja poskiani keskittyneesti eikä sillä tavalla lääppien. Tiedättekö kun toisen käsi on kuin kuollut kala? Se läsähtää poskelle ja valuu velttona alas kaulaa pitkin. Se liike tapahtuu useasti peräkkäin ja tuntuu aina yhtä veltolta. Kunnes haluan, että hän lopettaa, koska siinä ei tunnu rakkaus.  ”Ihan keskittyneesti mä silitän.” Max sanoo. Ei. Ei hän keskity mihinkään, mutta ei hän sitä myöskään itse huomaa.

Haluaisin, että hän vain makaisi vierelläni ja katselisi minua. Katselisi miten kaunis olen, tutkisi minua sormillaan ja katseellaan. Haluaisin tuntea valtavaa ihailua. Tunnen sen sijaan poskelle läsähtävän kylmä ja kostean kuolleen kalan. Ja puhisemista, koska asento on huono tai koska hän on taas syönyt huonosti ja turvottaa. Ei Max pysty olemaan läsnä ja tuomaan rakkautta kotiimme vaikka hän haluaisi tehdä niin. Aivan järjettömän kovasti hän haluaisi tehdä niin. Minä tiedän ja uskon sen. Vaikka hän yrittää tehdä niitä asioita, joita hän haluaisi, ne päättyvät itkuisiin silmiin ja pettymykseen.  Jollekulle tulee aina paha mieli. Useimmiten hänelle itselleen. Melko usein minulle. Joskus myös Linukselle.

Minusta taas on ihanaa katsella Maxia. Tutkia mustan koiran kyntämiä uurteita kasvoissa. Hänellä on vahvat kasvot. Niissä näkyy elämä. Minä rakastan niitä, vaikka ne eivät tunnu nyt osaavan kohdata tätä elämää oikein millään. Minä rakastan häntä silti, mutten tiedä mitä sillä rakkaudella tekisin juuri nyt, sillä se musta koira syö jokaisen murusenkin siitä rakkaudesta, jota koitan hänelle syöttää. Ne menevät aina vääriin suihin. 

d1f014360e831690f3d5db3fd669c323.jpg

Koska Maxin masennus ei ole tällaista makaavaa sorttia, sen kanssa eläminen on siis minulle huomattavasti vaikeampaa. Tai en tiedä olisiko minun oikeasti helpompi jaksaa jos hänen masennuksensa olisi toisenlaista. Kun hänen inhottavia sanomisiaan ja typerää käytöstään ruoditaan viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, alan olla jo niin kypsä, että jopa se normaali masennusväsymys ärsyttää minua suunnattomasti. Kunnioitusmittarini elohopeasta lilluu vain pienen pieni tilkkanen pohjalla. ”Ensin se valehtelee tuosta, sitten se haukkuu minua, sitten se jättää minut yksin, sitten se uhkaa erolla, sitten se taas haukkuu minua, enkä tiedä onko tuokaan totta mitä se nyt sanoo. Ja sitten se ei edes saa Linuksen leluja laatikkoon, tai pöytää pyyhittyä, tai pestyä omaa persettään.” Ei minun tietenkään pidä valita minkätyyppistä masennusta tässä nyt jaksan, mutta totuus on ehdottomasti se, että jos hän ei purkaisi pahaa oloaan puhumalla minulle rumasti, minä kestäisin huomattavasti paremmin. Kestäisin sen tahraisen pöydän ja legot paljaiden varpaiden alla. Totta helvetissä kestäisin, jos en olisi iltapalapöydässä ”vitun pelle” tai ”vitun läski”, koska satuin vain avaamaan suuni asiasta, joka häntä ei miellyttänyt. Tai en lopettanut itselleni tärkeästä asiasta, koska hän olisi halunnut.  Tai ihan vain siksi, että hänestä itsestään tuntuu lihavalta niin täytyyhän minutkin haukkua asiasta. Masentunut ihminen on oksettavan itsekäs. Mutta sellaista masennus on. Se on vain oire ja siitä voi paranatua. Kuulostaa lohdulliselta, mutta se on kivuliasta niille, jotka tekevät kaikkensa kannatellakseen sitä itsekästä ihmistä. 

Ehkä joskus on minun vuoroni. Saada vastauksia ja pyyteetöntä kunnioitusta, rakkautta ja läsnäoloa niin kauan kuin minä itse sitä tarvitsen. Niin toisten tarpeille venynyt minä alan olla, että minun on pakko luottaa siihen, että vuoroni kyllä tulee. Enkä minä yleensä enää seuraavana päivänä ole pelle. Enkä läski. Ehkä jo samana iltana olen täydellinen. Rakkain. Ja kuollut kala poskella onkin keskittynyt ja rauhallinen suudelma. Siihen asti, kun Max ei kuitenkaan tule, koska häntä ahdistaa se, että hän sillä tavalla minua haukkui. Sitten mietin, että onkohan huomenna se päivä, jolloin hän tappaa itsensä, koska on niin pettynyt omiin touhuihinsa. Vai olenko minä taas pelle. Vai paistaisiko huomenna jo aurinko? Ei varmana paista, mutta minä voin valita hymyillä ja tajuan ainakin sen, että onneksi hän ei ole narsisti. 

Mistäkö sen tiedän?

Hänhän olisi miellyttävä suurimman osan ajasta, jos hän olisi sellainen. Hänellä on paha olla, siksi hän haukkuu minua. Vaikken minä sitä hyväksyisi. Se on masennusta.

Entä mistäkö tiedän, ettei hänellä ole esimerkiksi epävakaata persoonallisuushäiriötä?

Siitä, että sitä ei diagnosoida alkuunkaan, jos ihminen käyttytyy oirekuvan kattavalla tavalla vain yhdessä ihmissuhteessaan. Eli tässä meidän avioliitossamme, jossa minä olen likasanko. Hänellä on paha olla, siksi hän haukkuu minua, koska minä olen hänelle se läheisin. Enkä vain läheisin, vain ainut ihminen kenelle hän ylipäätään tunteistaan ja sairaudestaan puhuu. Ehkä tarkemmin hän purkaa sitä. Eli masennustahan se vain on.

UNI

Kun Max sairastui, hän ei ollut nukkunut vuosiin. Tottakai hän nukkui, mutta kummallista unta. Usein hän ei saanut unta alkuunkaan. Nukkumisesta tuli kierre. Nukkumaanmeno pelotti, koska öisin hänen piti olla yksin käsittelemättömien asioidensa kanssa. Milloin jonkin lapsuudentraumansa tai milloin sen aikaisen liian pitkälle viedyn valkoisen valheen. Nukuimme paljon erillämme. Perhepedissä Max kärsi kovasti ja me nukuimme Linuksen kanssa pitkälti kahdestaan. Ostimme uuden sängyn. Ostimme uuden vieraspatjan. Uni oli silti yhtä sumuverhoa.

Unettomuus tappaa. Jos ei fyysisesti niin sitä uupuu niin pahasti, että kyllä sitä sitten tappaa itsensä ajan saatossa. Vahingossa tai tahalteen. Jollei laukea psykoosi. Max pärjäsi hämmästyttävän hyvin huonoilla unillaan. Muistan ne illat, kun hän pelkäsi nukahtaa. Hän oli kuin pieni vauva, jonka piti saada unta juuri oikeassa mielentilassa, juuri oikeassa lämpötilassa, juuri oikeassa asennossa ja juuri oikeaan kellonaikaan. Se oli mahdotonta. Varsinkin pikkulapsiperheessä ja ylösalas heiluvassa avioliitossa. Ehkä unettomuus oli yksi laukaisevista tekijöistä Maxin sairaudelle. Tai sille, että sairaus tosissaan alkoi hallita. Sehän oli tehnyt tuloaan jo vuosikausia. 

Nyt en enää oikein muista niitä kaikkia unettomia öitä, sillä nykyään Max nukkuu. Hän nukkuisi koko ajan. Kai se on jonkinlainen pakoreitti. Uni siis. Ei hän huolehdi siitä, että hän nukkuisi ajoissa, mutta sen ajan kun hän ei ole töissä, hän voisi nukkua. Hän nukahtaisi pystyyn jos ei pakottautuisi tekemään asioita. Ehkä se on tämä sää. Syksy tulee. Kesällä hän oli virkeämpi. Ihan tosi, tottakai tämä sää lamaannuttaa! 

depression-quotes-monster-dont-sleep-under-your-bed.jpg

Max on viisas unilääkkeiden käyttäjä. Hän on lääkevastainen lähestulkoon mitä lääkettä kohtaan tahansa, mutta osaa nykyään ottaa tarvittaessa myös lääkkeellistä apua vastaan. Hän ottaa unilääkkeen silloin kun tietää, että nukahtaminen on nyt vaikeaa. Tai edes rauhoittavan. En tiedä mistä hän sen tietää, mutta luotan häneen siinä asiassa. Kun hän on ottanut unilääkkeen, en saa enää puhua hänelle. Enkä edes haluaisi. Tsolpideemia vaikuttavana aineenaan sisältävät lääkkeet ovat järjetöntä myrkkyä. Ne saavat ihmiset sellaisten hallusinaatioiden valtaan, etten voi edes käsittää niiden olevan laillisia. Olen itsekin niitä nuorempana napsinut. Viihdetarkoituksessa. En nukahtamistarkoituksessa. Myös siksi osaan olla varovainen ja pidän tiukan linjan Maxin lääkkeidenkäytön kanssa. Joskus tuntuu, ettei hän edes itse tiedä mitä lääkkeitä hän syö ja miksi. Hän luottaa, että minä tiedän.

Meillähän on luottamusta toisiamme kohtaan joissain asioissa. Ainakin yhdessä asiassa.

Yksikin asia on enemmän, kuin ei mitään.

 

Suhteet Rakkaus Mieli Syvällistä