Suurimpia oivalluksiani viimeisten päivien aikana on ollut se, että masentuneen puolison omaisenakin on omat mustat päivänsä. Tai mustat vaiheensa. Hetkensä. Viikkonsa. Jos ajatellaan, että masentuneen ihmisen elämä on tasaisen mustaa ankeaa ja hymytöntä, niin ei se  Maxin kohdalla niin ole. Maxin masennus on kovin vaiheikasta. Kun tarkemmin pohdin ja kelaan aikarullaani taaksepäin, saan täyden käsityksen siitä kuinka väärin omina omaisen mustina hetkinäni arvioin Maxia. Kuinka ison osan ajastamme Max on hirviö ja kuinka ison osan ajasta lähempänä omaa itseään. Max ei ole jatkuvasti hirviö. Ei joka päivä, eikä edes joka viikko. Maxin mustimmat vaiheet tulevat, kun hän väsähtää. Hän väsähtää, kun on hän on yrittänyt liikaa olla hyvä. Päivä päivältä hän oppii kuitenkn tuntemaan itseään paremmin ja työskentelemään sen eteen, ettei hän ajaisi itseään loppuun yrittämällä jotain, johon hänellä ei ole vielä tarpeeksi voimia. 

Huomaan purkavani omaa pahaa oloani Maxin sairauden suhteen siten, että kuvailen Maxin sairautta tai käytöstä ilmaisten sen olevan jatkuvaa, toistuvaa ja päivittäistä. Kokoaikaista. Haukkuminen, valehtelu, rumasti puhuminen, raivarit, puuskahdukset, provosointi, välinpitämättömyys, läsnäolon puuttuminen, yhteyden katkeaminen tai mikä tahansa saamattomuus. Ne eivät ole arkeamme eivätkä ne ole Max. Tai epäonnistuneet yritykset viettää aikaa perheenä, epäonnistuneet keskittymättömät kosketukset, tyhjää puhuvat katseet tai karkaavat orgasmit. Eivät ne ole todellisuutta. Sitäpaitsi luotan Maxiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Hän ei valehtele. Enää koskaan. Hänellä on aivan liikaa menetettävää.

Nyt haluan kertoa mitä sen typerän mustan koiran takana on. Miten Max minua rakastaa. Ja miksi minä häntä rakastan niin, että pakahdun. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Miksi se tunne ei laannu? Eikö sen pitäisi? Kuulemma kaikille käy niin. En ole koskaan ajatellut, että se voisi millään tavalla laantua. Ei sen laantuminen ole mahdollista, sillä pidämme yhteydestämme kiinni kynsin ja hampain. Se, että rakastaa toista pakahtumiseen saakka. Ja aivan loppuun saakka. Se on valinta ja se vaatii tahtoa. Ei rakkaus vain poreile jossain syvällä sisuskaluissa ja leimahtele liekkeihinsä itsekseen. Sen eteen on tehtävä jumalattomasti töitä. 

Rakkaus on tahtoa. Ainakin meidän rakkaus. Siksi se poreileekin niin voimakkaasti vuodesta toiseen. Ja kyllä, se poreilee vaikka mikä musta koira raatelisi sitä. Repisi tylpillä ja rumilla hampaillaan verisiä liuskoja siitä irti. Se ei vaikuta. Tämä rakkaus ei ole kuolemassa. Se jos joku on nähty. Tämä rakkaus kasvaa roihuten, eikä sammu.

ETEENPÄIN

Syy sille, miksi en usko rakkautemme ikinä sammuvan on juurikin se yhteys. Se, josta olen usein puhunutkin. Me puhumme. Olemme aina puhuneet, vaikka emme olisi osanneet tai halunneet. Vaikka jotkin keskustelut olisivat olleet aivan paskoja, riitaisia tai sellaisia, että toinen on kuin seinä ja toinen puhuu, me olemme silti puhuneet. Keskustelutaitomme ovat kehittyneet aivan valtavasti vuosien varrella. Kyllä me tosiaan olemme ihan aina puhuneet, ainakin minä olen pitänyt huolen siitä, ettei yksikään asia jää käsittelemättä. Alan voimaan välittömästi pahoin, jos yhteytemme on poikki. Keskustelumme ovat varmasti olleet joskus rankkoja ja turhauttavia, mutta Max on usein sanonut olevansa siitä kiitollinen. Hän on kiittänyt minua siitä, että olen jaksanut olla sitkeä vaikka hän ei ole päästänyt minua helpolla. Ja jos Max ei ole esimerkiksi aina osallistunut keskusteluun, hän on aina kuunnellut. Hän osaa myös sanoa, kun aivot eivät enää kykene ottamaan vastaan. Silloin minäkään en keskustele, keskustelemme toiste. Mutta emme anna olla, jos jokin asia hiertää välillämme. Pieni taikka suuri. Ja jos minä en keskustele Maxin kanssa silloin kun hän keskustelee, muistan jokaisen sanan jokatapauksessa. Olen sanonut Maxille, että vaikken vastaisi mitään tai olisi ystävällinen, koita pysyä ystävällisenä. Myöhemmin saat kiitoksen, että jaksoit. Niin minäkin olen jaksanut. Venynyt ja odottanut kiitosta. Olen sen myös aina saanut ennemmin tai myöhemmin. Useimmiten ennemmin. 

Katson aivan liian usein elämäämme taaksepäin. Haluaisin lopettaa sen, sillä sillä ei ole juurikaan merkitystä millaisia olimme joskus ja mitä joskus tapahtui. Keskustelemme ja käsittelemme asioita välillämme niin paljon ja niin syvästi, että miksi minkään menneen täytyisi enää ohjata toimintaamme, tunteitamme tai reaktioitamme? Ymmärrän sen, että Maxin asioiden käsittely on ollut pinnallisempaa ja sellaista ”ulospääsyn” tavoittelua, mutta silti jokainen keskustelumme on ollut tärkeä. Jokainen keskustelu on palauttanut yhteyden siinä hetkessä vaikka asiat olisivatkin jääneet keskeneräisiksi. En tarkoita sitä, että asiat käsitellään halki-poikki-pinoon-taktiikalla ja sitten ne unohdetaan. En alkuunkaan. Vaan sitä, että keskusteluyhteys ja läsnäolo toiseen palautetaan. Ei asioita tarvitse ratkaista, eikä monia asioita pystykään ratkaisemaan. On pystyttävä palaamaan lähelle. Rauhoittumaan. Aloittamaan alusta.

Minä uskon ennenkaikkea siihen, että elämässä on yhtä paljon mahdollisuuksia aloittaa alusta, kuin on elinvuosia jäljellä.

Tietysti jossain määrin taaksepäin katsominen on järkevää ja hyödyllistä. Saan siitä perspektiiviä muutokseen. Ymmärrän, kuinka paljon ja millaiseksi minä olen ihmisenä muuttunut, mutta myös sen, miten paljon Max on kasvanut ja kehittynyt. Vaikka on se onkin totta, ettei hän tule selviämään tästä kaikesta kasvustaan omin avuin, on hän tehnyt upean ja valtavan työn jo ilman apuakin.

Vaikka stoppi tuli, eikä hän omin avuin enää saanut enempää aikaiseksi, olen ylpeä kaikesta siitä mitä hän on yksin yrittänyt tehdä. Sellaisia mörköjä vastaan taisteleminen ypöyksin on hengenvaarallista. Olen niin huojentunut, ettei Maxin tarvitse taistella enää yksin, koska hänellä on nyt terapia ja uusia keinoja säädellä tunteitaan. Ja vaikka samalla olen hieman surullinen siitä, että joudun olemaan auttajan roolissani hiukan taka-alalla nyt, olen silti siitä myös melkoisen huojentunut. Minun ei tarvitse enää hoitaa häntä. Olen vapaa.

Kun Max voi huonosti, hän on usein poissa kotoa. Hän käy töissä, muttei tule kotiin. Juuri siksi, että minimoisimme riidat ja puuskahdukset. Se on minusta erittäin okei, sillä se on meidän kaikkien parhaaksi. Kun Max palaa kotiin, hän on voi taas paremmin. Saan hänestä silloin kaiken. Enkä koskaan tarpeeksi. Hän osallistuu kotona kaikkeen, hän hoitaa Linuksen 150 prosenttisesti ja minutkin ainakin 100 prosenttisesti. Ehkä hiukan yli 100 prosenttisesti. Maxin ”sumulomat” tuntuvat nykyään helpoilta, sillä yhteys säilyy. Aiemmin hän lähti niin huonovointisena, että oli järkevintä pitää radiohiljaisuutta sen aikaa. Nyt poissolojen aikana pidämme yhteyttä ja näemmekin. Linukselle ”sumulomat” ovat työmatkoja. Sinne voi soittaa FaceTime-puhelun. Ja sieltä palataan aina kotiin. Ne kestävät päivästä reiluun viikkoon. Eivät pidempään. Minä voin Linuksen ollessa päiväkodissa ajaa milloin vain pussailemaan ja hipsuttamaan Maxin korvia. Voin nähdä hänet ja puhua hänelle. Yhteys on olemassa. Jos vain odottaisin kotona epätietoisena kaikesta, niinkuin diagnoosin alkuvaiheessa, olisin ahdistunut ja lamaantunut. Vaikka ymmärrän etäisyyden tärkeyden, olen sitä mieltä, että etäisyyttä voi olla ilman yhteyden katkaisemista. Nyt Max tuntee sairautensa ja sen seurauksena tulevat  railot, reunat ja seinät niin paljon paremmin, että osaa ennakoida tulevia tilanteita ja romahduksia. Ennakoinnilla saa oikeastaan aina aikaan vain hyvää. Asiassa kuin asiassa. 

Ja juuri nyt minusta tuntuu useammin ja useammin siltä, että alan saada Maxia takaisin. Pala palalta. Askel askeleelta. Ei sillä ole oikeastaan väliä missä järjestyksessä hän palaa ja putoaako hän välissä takaisin pohjalle, mutta minä alan tosissani huomata, että tästä selvitään kyllä. Niin, tästä selvitään! Purskahdan itkuun ajatellessani Maxin sanovan tuon. ”Tästä selvitään!” Hän tarkoittaa sitä. Hän sanoo sitä usein. Kun hän sanoo sen, hän on läsnä ja suutelee minua. Pysäyttää minut ja hetken: ”Ei ole niin kiire, ettei ehdi pussata.” Olen opettanut tuon hänelle, jotta hän oppisi läsnäoloa. Nyt hän muistuttaa minua samasta asiasta, jotta yhteys säilyisi. Juuri nyt yhteys on parempi kuin pitkään aikaan. Enkä aio pelätä putoamista.  Ei hän ole terve, mutta nyt en pelkää.

En juuri nyt. 

OLKOON NIIN 

Kun menimme naimisiin, meillä oli oma laulumme. Niinkuin varmasti kaikilla. Se ei tihkunut siirappia eikä raikunut vaaleanpunaista onnea. Se oli meidän biisi. Sen kertosäe kuului näin:

”Meille sanottiin, matkaan jos lähtee niin matkalla haavoittuu.

Ja tulisena hehkuvat vasket himmeiksi kolhiintuu.

Olkoon niin, olkoon niin,

mä tahdon elää sen kaiken kanssasi sun.”

Tuossa kertosäkeessä oli noin kolme lausetta. Niissä lauseissa on kiteyttenä meidän välinen rakkaus. Yhteys. Kaikki se mitä meidän avioliittomme on, on ollut ja tulee olemaan. 

Max sanoo minulla jokaikinen päivä, että hän rakastaa minua. Olen seksikäs. Kaunis. Ihana. Niin täydellinen nainen! Ainut nainen. Minulla on kauniit kasvot, kivat vaatteet. Pylly, se on parasta. Ja rinnat, mutta jos näistä kahdesta pitäisi valita, hän valitsisi pyllyn. Hän rakastaa minussa kaikkea. Poskien lommoja, leuan pieliä, niskan juovia, hentoja karvoja varpaiden päällä, arpia, solisluun kuoppia. Vaginaa. Sen nuolemista. Se on hänestä kaunis. Sitä kun en meikkaa aamuisin. Kun nauran. Kun repeän voimakkaasti nauramaan! Vaikka nauraisin hänelle, hän rakastaa sitä. 

Max suutelisi minua jatkuvasti. Hän rakastaa suutelemista. Hän suutelee otsaani ja kaulaani. Kämmenselkääni niinkuin kuninkaalliset tekevät, kun hän ajaa autoa. Hän pitää autossa kättäni omansa alla vaihdekepin päällä. Hän peittelee minut iltaisin, hän tietää milloin haluan yhden peiton ja milloin kaksi. Ei hänen tarvitse sitä kysyä. Hänellä alkaa seisomaan ensimmäisestä sipaisusta. Hän haluaa, että nojaan hänen rintaansa ja leikittelen nänneillä. Kaivaudun kainaloon ja hengitän hänen iholleen. Voisimme yhä elää toisiimme liimautuneina vaikka olemme tehneet niin jo 2245 päivää. Olen hänen kuningattarensa ja hän palvoo minua.

Max pitää minua aina sylissään. Niin, että otsamme koskevat toisiaan. Välillä niin, että hän painaa kasvonsa niskaani. Hän pitää minua aina sylissään. Olen istunut hänen sylissään kun hän istuu vessanpöntöllä. Olen istunut hänen sylissään kaikkialla. Itkien. Nauraen. Väärissä paikoissa. Vihaisena. Alasti. Se on minun paikkani. Se ei ole sellaista sylissä pitämistä, kuin pitäisi pientä lasta, kuten Linusta. 

Max on minusta ylpeä. Hän on myös kateellinen asioista, joita osaan ja joissa pärjään. Mutta hän myöntää sen. Se on ylpeydensekaista kateutta. Hän tuo minulle kukkia, vaikka se on ollut hänelle vaikea ele. Hänen mielestään kukkien tuominen tarkoittaa sitä, että pyytäisi anteeksi jotain pahoja tekemisiään. Minusta se voi olla sitäkin, mutta Maxin mielestä kukkien tuominen assioituu hänellä pettämiseen. Hän kertoo, kuinka viikonloppuaamuisin on nähnyt krapulaisia miehiä kaupungilla kukkapuskat kädessä. Niitä kukkia ei kiikuteta rakkaudesta. Ymmärrän sen. Saan silti kukkia. Pieniä yllätyksiä, eleitä ja osoituksia. Maxin bravuuri on romanttiset lappuset, joita hän piilottelee paikkoihin, joista tietää minun löytävän ne. Rakastan lappujen löytämistä. Rakastan sitä, että hän käyttää mielikuvitustaan. Suhteemme alkuvaiheessa en pitänyt romanttisista eleistä, kammoksuin niitä. Sellaisia defenssejä minulla oli. Nyt mikään teko ei ole minulle liian romanttista. Ei mikään!

Arjessa Max on sellainen mies, jota tiedän usean kadehtivan. Se ei tunnu mukavalta, mutta en aio lakata olemasta kiitollinen ja tyytyväinen Maxin osallisuudesta tavalliseen arkeen. Vaikka sairaus on vienyt ajoittain oman teränsä oma-aloitteisuudesta ja ylipäätään asioiden noteeraamisesta, on Max osallistunut tasavertaisesti arkeen. Vaikka metatyö kuuluu minulle, hän tekee paljon. Hän ei ehkä suunnittele, sillä hän ei ehdi ennen minua. Minä organsioin ja hän toteuttaa. Max hoitaa käytännössä keittiön kotonamme. Se on ihanaa ja tärkeää. Itse en pidä ruuanlaitosta. Max siivoaa ja hoitaa taloutta todella hyvin. Eikä se ole edes se tärkein asia vaan se, että hän haluaa pitää huolta yhteisestä kodistamme ja arjestamme. Viettää minun ja Linuksen kanssa siellä lähes kaiken ajastaan. Hänellä on hyvin harvoin omia menojaan. Me olemme hänelle kaikki kaikessa. Äitini sanoi tuon minulle ennenkuin uskoin siihen täysin itsekään. Ja äidithän ovat useimmiten oikeassa.

Olen suudellut Maxia kun hän itkee niin, että räkä valuu pitkin parransänkeä kainaloihin asti. Kun puristan hänen turvonneita ja lohduttomia poskia käsieni väliin, tiedän etten voisi elää ilman häntä. Kun hän työntyy milli milliltä sisääni ja kosketan huulillani hänen karkeaa kaulaansa, tiedän, etten olisi missään maailmankolkassa mieluummin. On päiviä, jolloin näen hänet usein jo kaukaa, vaikka autolla ajaessani, kun hän odottaa minua jossain. Katselen tuulilasin lävitse häntä, varmasti ja päättäväisesti. Ajaisin hänen vuoksensa niin kauan, että pääsisin perille. Ajaisin vaikka mitään määränpäätä ei olisi. Ja sitten tunnen rintalastan alla pientä läikyntää. Rauhallista hyräilyä. Hän on taas pukenut sen pipon, jota hän inhoaa, mutta hän haluaa pitää sitä minun mieliksi. Hän on asetellut pipon niin, että korvat jäävät hiukan hörölle. Max tuntee minut ja minä tunnen hänet. Ehkä rakastamme toisemme joskus puhki, kuka tietää. 

Voi luoja miten onnellinen olenkaan, että Max on minun.