KUNNES KUOLEMA MEIDÄT EROTTAA

Miksi ette sitten eroa?

Niin? Jos tuo elo kerran on niin vaikeaa? Vaikka Max on hyvin sitoutunut hoitosuhteeseen hyvän psykoterapeuttinsa kanssa ja käy siellä kerran viikossa. Vaikka kaikki on ihan hyvin. Vaikka on hieno koti, hieno auto, mieletön lapsi. Hyvät työt. Max ei lyö. Max ei juo. Max ei petä. Max on vain masentunut. Ja luottamus vain on melkolailla nolla minkään suhteen. Se on vain luottamus.

Miten voi olla niin vaikeaa, kun ainut ongelma on Maxin masennus? 

Tämä on kysymys, jota kysyn usein itseltäni. Eivät muut juuri näin ole kysyneet, mutta en ihmettele vaikka moni tuhahtelisikin selkäni takana aiheesta. Minulla on hyvin yksinkertainen vastaus: Jos nyt eroaisimme, palaisimme kuitenkin takaisin toistemme luokse jotain kautta. Se on päivänselvää.

Aikalisät, tauot, ikävän kerryttäminen, radiohiljaisuus, erillään olo, puhumattomuus. Kaikkia vaihtoehtoja on, mutta eivät ne ole lainkaan lisänneet kummankaan halua kirjoittaa eropapereita. Paitsi ne pari kertaa, kun Max on ollut niin huonovointinen, että on tyypilliseen tapaansa valinnut keinokseen minun sekä avioliittomme syyttämisen sairaudestaan. Aivan kaikesta. Kyllä hän silloin on jopa printannut paperit. Ja uhoaa. Kyllä hän uhoaa. ”Tää oli tässä.” Se on vakiosanastoa. Joskus aiemmin panikoiduin siitä, sillä hän tuntui olevan niin tosissaan. Nykyään jo tajuan lotkauttaa korkeintaan hieman korviani. Enää jopa ehkä vain toista korvaa. Se on hänen tapansa purkaa pahaa oloaan. Vihaan hänen keinojaan. Niin kauan kun hän ei tee mitään peruuttamatonta, olen päättänyt sietää hänen keinonsa.

Näen itseni aivan liian usein itku kurkussa terapoimassa häntä, kun hän on mustimmillaan: ”Etkö ymmärrä ettet voi sanoa noin vaikka kuinka olisi paha olla? Ei sinulla ole jälkeenpäin voimia korjata sanomisiasi!” Tai sehän on minun oma suuri pelkoni, koska en kai koskaan voi tietää onko hän oikeasti tosissaan juuri tällä kertaa vaikka ei aiemmin ole ollut. Aina hänellä on silti ollut voimia korjata sanomisensa. Ennemmin tai myöhemmin. Minä pelkään silti milloin hän on tosissaan. Mitä jos hän joskus on?

Minä en halua erota. 

Olen kyllä joskus sanonut, että haluan. Ja se on inhottavaa. Inhoan itseäni, kun tajuan alentuvani tekemään sitä samaa, josta arvostelen toista. Tiedän, että Max sanoo niin sillä se on hänen ”ulospääsynsä.” Ei ole. Se on se betoniseinä. Olen väsyksissäni välillä itsekin juossut sitä seinää päin. En tee sitä kuitenkaan heti kun toinen avaa suunsa kertoakseen jotain tärkeää. Hän hermostuu usein ennenkuin olen saanut lausettani loppuun. Itse olen alentuntut tekemään niin vasta sitten, kun olen yrittänyt kaikkea muuta. Aivan kaikkea. 

Olen yrittänyt aiemmin vähän erota aivan oikeasti. Olen katsonut juokseeko hän perääni. Se oli aikaa ennen Linusta ja aikaa, jolloin olimme vain kaksi hölmistynyttä kakaraa. Maxille on jäänyt siitä arpia. Pahoja sellaisia. Nuoruuden vimmoissani en osannut asettua enkä valita häntä heti. Valitsin muita, silloin vuosia sitten. Kun päätin jäädä, jäin. Olin jo silti satuttanut ja otan osavastuuta Maxin sairastumisesta. Nimenomaan osavastuuta, en syyllistämistä kaikesta. Max ei koskaan juossut perään. Sain aina itse juosta takaisin katuvana. Korjasin asiat, joita en tarkoittanut. Haluaisin tuntea sen saman tunteen, että Max pelkäisi lähtöäni. Nykyään hän välillä pelkääkin. Pelkää hirveästi. Hän itkee sydämensä rytmihäiriöille, ettei kestäisi elämää ilman minua. Ja Linusta. Kuluu tovi, kun ”Tää oli tässä.” 

Sellaista on masennus. ”Tervetuloa masennukseen”, niinkuin Max itse sanoo. 

Niin, se ero. Olen kai hiukan konservatiivinen. Tai taikauskoinen. Uskon siihen yhteen ja ainoaan oikeaan ihmiseen. Mistäkö sen voi tietää, että juuri Max on minulle oikea? Minun mielestäni sitä ei voi selittää kenellekään toiselle, sen vain tietävät ne kaksi ihmistä, jotka ovat jollain ihmeen keinolla onnistuneet kohtaamaan toisensa. Hetkeäkään en ole epäröinyt, ettenkö olisi myös Maxille oikea. Ja niin olen lukemattomat kerrat kuullutkin. Pelkään sitä, että jos Max ei sairautensa vuoksi enää muista sitä. Tai jaksa välittää siitä, että olen se oikea. Niinkuin ei mistään vähäpätöisemmästäkään. 

Joskus on aikoja, kun turrun kaiken tämän ristiriitaisuuden voimasta. Jokatoinen päivä hän ei voi elää ilman minua ja joka toinen päivä ”Tää oli tässä.” Jo ylipäätään tuo halventava töksäytys ”Tää oli tässä” on niin ponneton, että miksi edes uskoisin tuota töksäytystä? Eivät aikuiset ihmiset eroa noin. Emme ainakaan me. Sanonkin usein: ”Ota asia puheeksi rauhallisesti ja ystävällisesti niin harkitaan asiaa sitten.” Ei hän koskaan ota. Hänellä oli vain paha olla, eikä keksinyt muutaakaan sanottavaa. Max on sanonut minulle monta kertaa, etten saa uskoa mitään mitä hän sanoo vihaisena. Olen yrittänyt pitää siitä kiinni ja se lohduttaa ajottain. Silti ne sanat tekevät kipeää. 

Olen ollut Maxille ilkeä. Kamala. Nuorempana leikkinyt hänellä vaikken ole halunnut tehdä niin, olen ollut nuori ja sekaisin. Eikä se ole mikään selitys toiminnalle. Nuoruus on kyllä mielestäni sairaus, joka paranee ajan myötä, mutta se ei oikeuta ihmisiä olemaan idiootteja. Ei edes nuoria.

Olen haukkunut häntä mitä hirveimmillä sanoilla ja pätkäissyt turpiinkin. Silti olen tehnyt kaikkeni, että olisin korjannut virheeni ja tekoni. Minä olen muuttunut valtavasti. Tottavie olen! Haluaisin sanoa niin paljon asioita tuolle nuoremmalle minälle, mutta eihän se mitään enää auttaisi. Oppivuodet olivat siinä. Ne ovat jo kaukana takanapäin! Maxin oppivuodet ovat menossa nyt ja tämä elämän erirytmisyys saa minut hulluksi. Tiedättekö sen tunteen, kun huomaatte jossain kohtaa elämäänne, että olette niin kaukana jostain ihmisestä, joka oli teille juuri äsken kaikista läheisin? Olette kasvaneet niin hurjaa vauhtia ja tehneet töitä itsenne sekä elämänne eteen. Se toinen ei ole tehnyt. Tismalleen siltä minusta tuntuu nyt. Kadotan yhteyden Maxiin aivan liian usein. 

Luulin kaikki nämä vuodet, että olemme tehneet töitä yhdessä. Olinkin tehnyt töitä itseni kanssa. Ja sehän on toisaalta mahtavaa! Ainakin edes minä. Maxin prosessointi ja kipukohtien kohtaaminen ei ollut aitoa. Hän ajatteli edelleen, että jos hän ei kohtaa mörköjään niin ne kaikkoavat. Onneksi möröt olivat niin sitkeitä, etteivät ne kaikonneet ja nyt hänen on kohdattava ne. Aidosti. Yksin. Minä se viiletän jo kaukana, itsetietoisena, erityisen hyvällä itsehillinnällä varusteltuna onnellista elämääni eteenpäin. Ja siellä hän kahvittelee mörköjensä kanssa jossain pimeässä huoneessa, johon minä en halua astua jalallanikaan. Minä odotan ja yritän olla hiljaa kasvukohdista, jotka huomaan ennen häntä. Joku päivä ne kahvit on juotu. On oltava. 

Täällä minä olen, sitten kun on valmista. Sataprosenttisen varmasti olen. Kuulostipa se toiveikkaalta, ajattelenko oikeasti niin? Kyllä. Ajattelen minä usein niin. Haluaisinko minä samassa tilanteessa, että minua odotetaan ja minulle annetaan aikaa kasvaa? Tietysti. Kuolemaan saakka. Paitsi valmistahan ei tule koskaan. Tarkoitin, että sitten kun ne möröt ovat lähteneet muualle. Kauas pois.

Sitten riittää. Sitten on valmiimpaa.