ALKU

Minusta tuntuu, että näin tämän tapahtuvan jo kauan aikaa sitten. Monta vuotta sitten. Tai oikeastaan samaan aikaan sekä pelkäsin, että toivoin näin käyvän. Vähän kummallista toivoa, että oma puoliso sairastuu. Silti toivoin niin.

Miksikö?

Siksi, että olin katsellut jo vuosia kuinka hän juoksee kasvot edellä päin seinään tai vaihtoehtoisesti niin kauas karkuun ahdistustaan, kuin vahvoista jaloistaan pääsee. Kaikki nuo reaktiot aiheutuivat sellaisista tunteista ja traumoista, joita hän ei kyennyt ottamaan vastaan. Kuinka olisi voinut, sillä kukaan ei koskaan ollut sellaista hänelle opettanut? Ajattelin, että minä voisin sen tehdä, minä voisin opettaa aikuiselle miehelle sellaista tunteiden säätelyä, joita äidit ja isät tekevät lapsilleen, kun nämä tahtoikäisinä raivoavat räkä poskella. Sekin oli kummallinen kuvitelma. En minä ollut hänen äitinsä enkä minä voinut sellaista toiselle aikuiselle enää opettaa vaikka kuinka olisin halunnut. Enkä minä voinut tehdä mitään muutakaan ennenkuin hän itse oli valmis hyväksymään sen, ettei siitä betoniseinästä pääse läpi vaikka kuinka kovaa sitä päin juoksisi. Se sattuu. Ja sen katsominen myös vierestä sattuu. Ei ehkä edes sen takia, kun näkee kuinka toisen pää pian halkeaa betoniin osuessaan, vaan siitä, että tällainen seinääpäin- tai pakoonjuoksija on juoksunsa jälkeen sille läheisimmälle rakkaalleen hirveä. Eihän hän kykene prosessoimaan tai säätelemään sitä, miksi niin tuli tehtyä, mistä se johtui, mitä olisi pitänyt tehdä ja kuinka paljon se kulloinkin sattui. Hänen oli keksittävä pakokeinoja, valehtelua, vähättelyä, syyttelyä, haukkumista ja kaikista julminta: sen läheisimpänsä satuttamista tietoisesti ja tahallisesti, vain ja ainoastaan sen vuoksi, että itsellä oli paha olla eikä se taaskaan helpottanut juoksemalla päin betoniseinää tai kauas karkuun. Eikä hän edes raivonnut lapsena, hänhän sai kaiken mitä halusi, mutta ei kuitenkaan mitään. Avaimia elämään. 

Sellaisen pyörän pysäyttäminen on vaikeaa. Sellaisen, jota pyörittää masennus. Ei sitä pyörivää pyörää saa kiinni vaikka olisi kuinka nopea ja nokkela. Ja jos saisikin edes pienen otteen pyörästä, jäävät sormet pinnojen väliin ja runnoutuvat verille, sillä sen vierivän pyörän voima on käsittämättömän valtava. Joskus joku sormi katkesikin. Parantuessaan ne sormet jäivät useille arville. Arville, jotka näkyvät kyllä, mutta joiden kanssa pystyy elämään. Sormethan kuitenkin toimivat vielä ihan hyvin. Siis vielä toistaiseksi. Ne ovat minun sormeni. Ei hänellä ole ollut voimia, keinoja tai uskallusta työntää omia sormiaan noiden pinnojen väliin. 

Nyt siitä kaikesta hyväksymisestä on kulunut vuosi. Siitä, että hän itse oivalsi, etteivät jalat enää jaksa juosta pakoon ja pää on jo aivan liian kipeä seinäänjuoksemisesta. Hän haki apua ja saa sitä. Tai minä hain, mutta hän toivoi sitä itse. Kerron nyt tästä matkasta. Ajasta ennen tätä matkaa ja siitä matkasta, joka vielä jatkuu ja jatkuu. Matkasta, jonka loppumista pelkään, sillä minulla ei ole aavistustakaan millainen määränpää tällä matkalla on. 

 

 

 

Sovitaan vaikka niin, että puolisoni nimi on Max.

Minä olen minä.

Lapsemme on tahtoikäinen Linus.

En osaa aivan tarkalleen kertoa teille, mitä haluaisin saavuttaa tällä blogillani.

Ennen kaikkea joskus toivon, että puolisoni lukee tämän. Löytää itse. Tai sitten pyydän häntä lukemaan tämän. Toivon, että kykenisin antamaan voimaa, uskoa ja toivoa sellaisille, joiden huolet kiertävät kehää samankaltaisten asioiden ympärillä kuin minulla. Ja vaikkei pyörisikään, joku voi vain pitää lukemastaan ja haluaa lukea lisää. Sekin on todella okei. Jos voin ennaltaehkäistä jonkinlaista käytöstä, uupumista, särkymistä tai kipua- olen äärimmäisen onnellinen. Kunpa vain voisin tehdä jotain, jotta voisin auttaa puolisoita, sairastuneita ja perheitä. Tämä blogi on vähintä, jota näillä voimillani nyt voin tehdä ja pyrkiä antamaan omastani muille.

Ja tottakai toivon, että tämä väylä auttaa erityisesti minua itseäni tällä matkalla, jonka määränpäätä pelkään niin kovin paljon.

 

Tervetuloa mukaan matkaani! <3