Linus oli lukenut useampana iltana elefanteista kertovaa kirjaa. Näin kuinka häntä kiehtoi eläimen suuruus, voima ja samalla niin käsittämätön lempeys. Luin Linukselle itsekin tuota kirjaa usein. Myönnän, etten aina jaksanut lukea aivan jokaista faktaa ja kohtaa, koska tietokirjassa kaikki asia oli niin poukkoilevaa. Tutkimme elefanttien elämää jokatapauksessa tarkasti.  Elefantit elävät kosketuksesta. Ne tekevät sen kärsällään. Niiden uskotaan osoittavan kosketuksen kautta sitä, mitä ihmisetkin tekevät. Olet tärkeä, olen tässä. Välitän.

Se, että insprioiduin elefanteista juuri nyt, heijastuu myös Elefantin Painoon. Kyllä. Nyt ollaan todellakin Elefantin Painon alla. Ja helvetti, että se painaakin paljon. Aloin kuitenkin miettimään, että kuka meistä jäi Elefantin painon alle? Oliko se Max, koska hän sairastui? Olinko se minä, koska joudun sietämään ja jaksamaan tämän kaiken? Vai Linus? Ei se ainakaan Linus ollut. Hänestä on huolehdittu niin paljon ja niin hyvin. Olen rakastanut ja hoitanut häntä tänä aikana paremmin kuin ilman Maxin masennusta. Se on ainakin varma. 

Sitten mieleeni juolahti, että oliko se kulissi perheestämme, joka jäi Elefantin painon alle? Vai oliko mitään kulissia edes olemassa? Hiipikö tämä sairaus vain perheeseemme ja kulissit alkoivat rakentua vasta sitten? Entä jos masennus asui jo meillä kauan aikaa sitten enkä minä huomannut sitä, vaan rakensin täydellistä elämää epäkohdista huolimatta? Sitten putosin. Kaikki sortui. Elefantti iski perseensä niskaani niin kovalla voimalla, etten voinut olla tajuamatta, etteivät asiat ole olleet niinkuin olen elänyt. Tai ehkä pääasiassa olivatkin, mutta tämä paino turrutti niitä hyviä muistoja niin paljon, etten osannut uskoa niihin useinkaan. 

KAIKESTA HUOLIMATTA: MINÄ AION ELÄÄ!

Max on lohduttanut minua usein, että suurin osa yhteisistä vuosistamme on kuitenkin on ollut totta. Hän on tarkoittanut asian niin, että kyllä ne hyvät asiat ovat ehtineet sen Elefantin perseen alta pakoon, eivät ne sinne jää. Sinne musertuvat vain valheet, rumat sanat ja uhkaukset sekä se kaikki musta, joka hänen sisällään myllersi. Ehkä sitten niin. Niissä hetkissä olen tajunnut, että minä en aio imeä itseeni sitä hirvittävää mustaa paskaa. Minä en sairastu mukana. 

Se oli päätös, joka on pitänyt. Minä aion jaksaa. En aio olla mikään taikuri, aion löytää itseäni voimaannuttavia keinoja jaksaa. Aluksi loin itselleni uuden roolin. Kun diagnoosi oli viimeinkin jumalattoman kalliin psykiatrin kirjoittamana paperilla, tein päätöksen.

Tein päätöksen, että nyt minä olen masentuneen miehen puoliso. Minä hoidan hänet kuntoon, kyllä minä osaan. Rakastan hänet ehjäksi. Hirveää paskaa. Jaksoin olla masentuneen miehen puoliso melko kauan. Sitten päätin, että olen jatkossa ”vain” Maxin puoliso. Äiti. Ja minä. Häntä hoitavat terapeutit.

Tuollainen roolitus tapahtui myös silloin kun Linus syntyi. Tein päätöksen, että nyt olen pelkästään äiti. Kerrassaan hermostuin puheista, kuinka jokaisen naisen tulee olla muutakin kuin äiti. En nähnyt tässä mitään erikoista, totta kai minä olin muutakin kuin äiti, mutten näennäisesti voinut edes ajatella olevani mitään tärkeämpää kuin äiti. Miksi niistä muista rooleista olisi tarvinnut siis puhua? Mitä isommaksi Linus kasvoi, minä tasaannuin. Minusta tuli muutakin kuin äiti. Jos roolikarttani olisi Afrikan Tähti, olisi äitiyden rooli silti aina siinä pisteessä, josta se tähti löytyy. 

Kun olin päättänyt irtisanoutua tehtävästäni masentuneen miehen puolisona, huomasin voivani yhtä tahmeasti Maxiin liittyvien asioiden suhteen, kuin siihenkin asti. Kivireki roikkui perässäni vaikka ammensin iloa ystävistäni, Linuksen kanssa tehdyistä puuhista, työstäni ja uusista harrastuksistani. Ihan totta nautin pitkästä aikaa omista ilonlähteistäni vietävästi! Olin kai taas kuvitellut, että jos minä muutun, toinenkin muuttuu. Jos minä näytän esimerkkiä enkä neuvo kuinka tulisi tehdä,  että näytän: ”Katso, näin nautitaan elämästä!” Niin jospa hänkin tajuaisi. Eikä niin ikinä käy, toivoin sitä suorasti tai sitten  epäsuorasti.

Kuvailin Maxille tätä irtisanoutumistani suunnilleen näin: ”Rakastan sinua valtavasti, mutta nyt minusta tuntuu, että tukehdun. Teen kaikkeni, että voisit paremmin. Haluan tukea ja auttaa, mutta en vain enää tosiaankaan tiedä mitä voin tehdä. Et voi vetää minua mukaan sairauteesi,  koska olen liian vahva siihen. Minä en sairastu, minä aion elää. Ymmärrätkö, minä olen täällä ja sinä täällä?” Nostin toisen käteni korkealle ylös. Siellä ylhäällä elämä on kivaa ja hyvää. Toisen käteni laskin lattianrajaan, siellä oli Max.

”En halua erota, enkä halua ketään muuta. En halua sinua sellaisena kun olit aiemmin enkä tuollaisena. Haluan, että tulet minun mukaan tuonne ylös, jossa on kivaa ja hyvä uusi elämä. En vain tiedä mitä voin enää tehdä. Eniten minua vituttaa se, että kun minulla on kivaa ja teen asioita oikein, sinä suutut siitäkin. Olen umpikujassa vaikka olisin kuinka varautunut siihen, että tässä kestää kauan!”

Paremmin kuin hyvin tiedän, ettei tuollaisia asioita pureta masentuneelle ihmiselle. Tiedän sen ammattinikin puolesta. Mutta tämä avioliitto ei ole ammattini enkä ole täällä töissä. Täällä olen ihmisenä ja vaimona. Erheineni ja virheineni. Max ymmärsi. Myöhemmin sitten, mutta ymmärsi. Pelkäsin tietysti mitä purkaukseni hänessä sai aikaan. Todennäköisesti ei mitään uutta, kaikki oli paskaa ennen purkausta, sen aikana ja varmasti sen jälkeenkin. Miksi edes siis purkauduin? Jos hänellä olisi sisimmässään herännyt edes jonkinlainen pelko siitä, että kohta vaimoni ei enää jaksa minua, minun on ryhdistäydyttävä. Tai entä jos hän olisikin sanonut jotain kaunista ja empaattista, kuten: ”En yhtään ihmettele, että olet turhautunut. Minun kanssani on varmasti aivan hirveää elää. Kunpa tämä joku päivä helpottaisi, olet ollut korvaamaton tuki.” 

Ei hän sanonut niin. Hän sanoi: ”Vittu ihan sama.” 

Todellisuudessa minä syyllistin häntä entisestään siitä, että hän on sairas. Turhaa ja typerää. Olihan se! Mutta silloin tajusin, kumman päälle se Elefantti oli laskeutunut. Tai ainakin sen, kumman päällle se painoi kankkuaan juuri tällä hetkellä enemmän. 

Se ”Vittu ihan sama”, se on minun Elefantin Paino. Minä sen painon alla olen, sillä minulle mikään ei tällä hetkellä ole ”Vittu ihan sama.”  

Minut on luotu kantamaan.