Kun on ikävä…
…ei auta, että tietää kaiken olevan hyvin, että pieni nauttii lomastaan vuoroin sekä mummulassa että pappalassa, että ovat hakeneet läjäpäin mummun kanssa uusia kirjoja kirjastosta, että on pelannut papan kanssa tennistä, että pääsee ajelemaan traktorilla ja syömään lautasellisia herkullista aamupuuroa ja lihapullia, että pääsee lenkittämään Masa-koiraa, että voi pelailla ajan kanssa lautapelejä, että ajelee ihan pian mummun ja papan kanssa mökille, jossa nähdään ja jossa odottaa enot ja serkut, että oma äiti kehottaa nyt nauttimaan omasta ajasta ja rentoutumaan, että kuulee pienen, iloisen äänen puhelimen toisessa päässä vakuuttavan, että täällä on jättekivaa, että lapseni isä soittaa ja kertoo hänkin soitelleen ja kaikki on loistavasti.
Kyllä, lapsemme on nyt mummulassa. Isukki on Lontoossa töissä. Ja juu, minä arjessa yksin. Tai no, en tietenkään ihan kokonaan yksin. Onhan tässä ystäviä, naapureita, työkavereita ja urheillessanikaan en ole totaalisen yksin… Silti tuntuu kuin osa musta olisi leikattu irti. Ei ole ollenkaan kokonainen olo. Jotain tuntuu koko ajan puuttuvan tai unohtuneen.
Kyllä, olen ennenkin ollut kaksi viikkoa lapsestani erossa. Erona tähän kertaan on kuitenkin se, että aiemmat pidemmät eron hetket ovat suuntautuneet omalta puoleltani ulkomaille, opiskellen tai töitä tehden. Silloin ei ole juurikaan ollut vaihtoehtoja ja omat päivät kaiken kaikkiaan niin täyteen buukattuina, etten ole ehtinyt kuin hetken kerrallaan. Nyt omituista ja suoraan sanottuna raastavaa tästä tekee se, että pyörin omassa arjessani. Tyhjässä kodissa. Aamulla hoidan vain itseni lähtökuntoon, mietin ruoat itselleni ja työpäivän jälkeen menen kotiin, yksin, en esimerkiksi päiväkodin kautta, eikä ovella vastaan töpsötä iloisesti pulputtaen pieni ihminen. Olen yksin arjessani eli siellä, missä tuo pieni ihminen on ollut aina äärimmäisen suuressa roolissa. En ole neljään ja puoleen vuoteen montaakaan kertaa tullut tyhjään kotiin, ollut montaakaan yötä (joskos yhtään?) yötä kotona ilman lastani. BYÄÄÄÄH!
Nytkin olisi tuhat asiaa tehtävänä – töissä vierähtää päivät ja urheillen suunnittelin viettäväni illat. Olisi aikaa ja tarkoitus pakkailla kamoja muuttoa ajatellen, tehdä vähän extratöitä, ystäväkin lupasi tulla ensi viikolla kylään, lomaa aloittelemaan ja auttamaan muutossa. Nyt olisi hyvä hetki käydä leffassa, syödä pitkään ja hartaasti ulkona, mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua pitkiä öitä ilman herätyksiä, keräillä voimia, lukea, juoda illalla viinilasillinen just because I can ja niin eespäin.
Kun tarkemmin ajattelen, alkaa raastavin ja musertavin ikävä jo hiljalleen helpottamaan. Se alkoi jo eilen illalla, kun soittelin papalle ja kuulin pienen iloisen äänen taustalla. Sitä ennen juttelin mummun kanssa, joka kertoi kuinka ihana, reipas ja kiltti lapsi meillä on. Voin luottaa siihen, että lapsellani on sielun kyllyydestä kivaa ja hän on hyvässä hoidossa, saa varauksettoman huomion. Silti sydän jättää lyönnin väliin, kun kuulen pienen kysymyksen: ”onko sulla äiti mua ikävä?” ”mullakin on sua.”. Aaaaaw, hyppäänkö autoon heti? En osaa edes kuvitella millainen sydämen murskaava suru jäisi, jos syystä tai toisesta lastaan ei enää näkisi. snif. Odotan sitä hetkeä, että saan tuon pienen rakkaan taas syliini. Lupasin ostaa pienen lahjankin. Suurin lahja taitaa kuitenkin olla molemmille se, että pääsemme taas viettämään aikaa ja lomaa yhdessä. Sitä odotellessa.
