Suhteellisen hurjaa hauskanpitoa
Heräsin tänään 3.45 heittämään miestä lentokentälle. Koko muu mökki vielä nukkui, kahvinkeitin oli ladattu jo illalla valmiiksi.
Istuin siinä pienten nokosten jälkeen neljän maissa aamuyöllä keittiönpöydän ääressä kahvikuppini kanssa aivan silmät ristissä ja ajatus nollassa, mietin olisiko sittenkin järkevää kustantaa ukolle vaikka taksi, jotta voisin itse kiivetä takaisin mökin parveen, kääntää kylkeä ja vetää peittoa kohti päälakea.
Saadakseni ajatukset taas rullaamaan ja itseni ylipäätään ajokuntoon avasin kännykästä (yllätys yllätys) facebookin ja selailin feediä tottuneesti alaspäin. Vastaan tuli ystäväni päivitys kuvineen, jossa hän kertoi koko perheen hurjasta ilonpidosta – olivat viettäneet pitkästä aikaa päivän kelloa vilkuilematta ja rutiineista liiaksi välittämättä, jäätelöä maistellen ja kaupungilla pyörien, muistaakseni vielä lopuksi grillaillen. Niitähän somessa nyt puskee – lomapäivityksiä. Tai kesähommapäivityksiä, miten kenenkin lomatilanne nyt meneekään.
Tuntuu, että feedit täyttyvät mielikuvista, joissa koko kesä on yhtä ilotulitusta ja elämän parasta aikaa. On kuvia mökkilaiturilta, urheiluhäppeningeistä, riippumatosta, festareilta, trendikkäiltä terasseilta, rannalta, paateilta ja shampanjahippaloista sekä tietenkin reissuhommista – ja ehdottomasti mukana on oltava aina kasa iloisia ihmisiä – kuka nyt kesää yksin viettäisi? Lisäksi kuvia säestämään tulee laittaa raflaava teksti siitä, kuinka ihanaa ja siunattua elämäni juuri nyt on – meillä kaikilla oli niin mukavaa, nöf nöf.
Jäin miettimään kuinka helppoa olisi tuon kesähapatuksen jälkeen tuhahtaa ystäväni kaltaisille päivityksille. Skumpan ja auringon täyttämän elämänjuhlan lomassa rauhallisen lapsiperheen kesä saa varmasti joissakin ihmisissä aikaan sääliin verrattavia tunteita – voi kuinka elämä valuu noillakin hukkaan, kun ainoa nautinto on se, että voi päivän verran vähän rietastella eli poiketa hieman rutiineista, maistella jopa jäätelöä ja käydä pyörähtämässä kaupungilla ihan perheen kesken – aika hurjaa.
Oikeaoppisesti lapsiperheiden pitäisi kai touhuta isolla porukalla, osallistua kinkereihin ja puistojuhliin, reissata ja järjestää treffejä niin lapsiperheiden että lapsettomien ystävien kanssa – tavalla tai toisella osoittaa, ettei elämä lapsen jälkeen kutistunut vain perheen keskelle ja kotitorppaan. Ettei itsestä vain tullut sellaista väsynyttä äiti- ja isäihmistä, joka ei enää lähde minnekään eikä tee mitään coolia, alkaa hiljalleen pukeutuakin epätrendikkäästi.
Pohdin aamuyöllä silmät puoliummessa, että vauva- ja taaperoaika on lopulta tosi lyhyt (joo, niin kaikki sanoo). Onko se nyt niin kamalan noloa keksittyä siihen? Tai siis haluta keskittyä. Ja jopa nauttia tuosta ajasta. On totta kai äärimmäisen tärkeää, että vanhemmat pitävät kiinni omasta indentiteetistään ja jaksamisestaan – käyvät omilla menoillaan sekä yhdessä että erikseen. Ei ole hyväksi unohtaa itseään ja alkaa elää vain ja ainoastaan vanhemmuuden kautta – sitä en suosittele kenellekään. Mutta eihän perheen kanssa vietetty aika nyt voi olla oikein mitenkään päin katsottuna hukkaan heitettyä elämää, eihän? En oikein osaa ymmärtää, miten joku voisi kokea jonkinlaista ylemmyydentunnetta oman tajunnanräjäyttävän kesänsä ja elämänsä kanssa – perheen kesken vietetty aika voi olla aivan yhtä tajunnanräjäyttävää ja päheetä aikaa – suhteellista yhtä kaikki.
Tajusin jo aikaa sitten, että elämä etenee vaiheissa. Lapsuus ja nuoruus ovat jo peruuttamattomasti takana. Nyt elän pienen lapsen kanssa, työssäkäyvänä äitinä. Tämän jälkeen koittaa taas aika (enemmin tai myöhemmin), jolloin kotona ei enää tepsutakaan kukaan ja voin vetää vaikka maailman ympäri pari kertaa vuodessa, muuttaa Kuubaan tai heittää kuperkeikkaa, jos siltä tuntuu.
Miksi nykyään on valloillaan trendi, että kaikkea pitää saada yhtä aikaa? Pitää olla ura, ehkä niitä lapsiakin, samalla pitää tehdä monen kuukauden reppureissuja ja viettää päheetä aikaa ystävien kanssa pakkanaaleissa sekä tietenkin käydä siipan kanssa treffeillä rakastumassa kerta toisensa jälkeen uudelleen, harrastaa tehokkaasti ja olla tikissä, muistaa myös hemmotella itseään, mielellään puolisoakin, laittaa täydellistä kotia ja puutarhaa, testata kaikki hoteimmat ravintolat jne. Mahtavaa totta kai, jos se onnistuu! Mutta mikään pakko ei ole. Sitä voi myös keskittyä yhteen vaiheeseen kerrallaan ja luottaa siihen, että elämää pitäisi olla edessä vielä, hyvällä säkällä..öö..58 vuotta, mikäli eläisin 90-vuotiaaksi. Jos ei ole, niin shit happens. Mutta jos on niin, hyvänen aika mitä tässä vielä ehtii! 90 vuotta elämää, josta lapsi heiluu mukana jossain määrin ehkä 18 vuotta – aika vähän, jos sitä aikajanalla tarkastelee.
Jos ystäväsi eivät kestä menossa ja kehityksessäsi mukana, voit aina miettiä oliko kyseessä sittenkään niin tosiystävyys kuin ajattelit. Ja toisaalta, elämä muuttaa ihmistä – elitte yhdessä ehkä yhden vaiheen elämäänne, se saattoi olla tosi hyvä vaihe, mutta ehkä seuraavaan kaivataan jo jotain muuta ja toisenlaista – niinhän välillä tapahtuu myös parisuhteissa.
Nyt voin hyvällä omallatunnolla elellä lapsiperheen kodissa (ei mitään kovin kallista, etenkään särkyvää alta metrin korkeudella ja leluja siellä täällä), ajella lapsen mentävällä autolla, reissailla kun elämä ja talous sen mahdollistaa, harrastaa arjen tarjoamilla hetkillä ja kiirehtiä aamulla töihin kieli vyön alla päiväkodilta, viettää viikonloppujani leikkipuistoissa pöristen ja lapsen ehdoilla ja mitä vielä. Toisenlaisia vaiheita on vielä tulossa. Ei ne mahdollisuudet tähän vuoteen ja kesään lopu. Tulee uusia kesiä, uusia ystäviä, lapsi kasvaa ja elämä kuljettaa.
Aivan sama, mitä joku muu valinnoistani ja tämän hetkisestä elämästäni ajattelee. Jos joku katselee some-elämääni huvipurren kannella, shampanjansa kanssa ja miettii kuinka säälittävää, siinähän miettii. Se on vain riipaisu todellisuutta, lisäksi toisen tulkitsemaan todellisuutta. Tärkeintä on, että itse koen eläväni omaa elämääni ja siksi se näyttää hyvinkin paljon – minulta itseltäni. Rohkenen sanoa, että elämme molemmat kaikessa erilaisuudessaan, omalla tavallamme ihan kivaa elämää ja kesää.