Vaaran viehätys

Heinäkuun alussa kirmailin Vuokatinvaaraa ylös alas ja pohdin, että Suomi on pullollaan mahtavia paikkoja. Tällä hetkellä kirmailen hieman toisenlaisia rinteitä pitkin – mikäli matka on edennyt toiveiden ja suunnitelmien mukaan, olemme nyt Transylvaniassa ja kipitämme vuoristossa huokailemassa, että on niitä mahtavia paikkoja muuallakin kuin Suomessa.

Tässä postauksessa palaan kuitenkin vielä hetkeksi Vuokatin tunnelmiin, jotka olivat..hmm..hikisiä, hyvällä tavalla haastavia ja saivat ajoittain haukkomaan henkeä muustakin kuin luonnonkauneudesta.

Ensimmäisellä kerralla kipitin pääasiassa ruohoisempaa ja mutaisempaa pätkää. Seuraavalla kerralla kipitin osittain samaa reittiä, mutta lisäsin loppuun vielä kivisempää ja osittain jyrkempää settiä. Jalkojen alla pyörivät kivet toivat aivan omanlaistaan tunnelmaa ylöspäin hölköttämiseen, tosin lenkkarit säilyivät siistimpinä. Niin tuskaa tuo ei vissiin kuitenkaan ollut, ettenkö olisi kyennyt selfieitä napsimaan… Tosin siihen oli myös hyvin aikaa sykettä tasailleissa.

Tuo etukeno asento ei ole millään tavalla kuvaamista ajatellen, se oli tasan siksi, että luonto ja hengästyminen ajoivat siihen – huohottamaan kädet polvissa ja haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla.

Ensimmäisellä kerralla juoksentelin sykemittarin kanssa, toisella kertaa se jäi jo vahingossa pois. Ei sinällään mitään isoa damagea, sillä urheilen useimmiten aina ilman hilavitkuttimia, mutta kieltämättä ensimmäinen vaarajuoksu tähän kesään oli hyvä tehdä sykkeitä seuraillen – sainpa selville, missä maksimit tällä hetkellä huitelevat ja pystyin yhdistämään hengästymisen asteen ja kropan tuntemukset sykkeeseen – sillä tiedolla tämä toinen meni jo ilmankin. 

Toinen mullistava oivallus oli se, kuinka nopeasti mäkiä juostessa kunto kohenee (kyllä minä sen jo tiesinkin, mutta kertaus on…jne.). Ensimmäinen juoksu meni vähän tunnustellen, tällä toisella kerralla kestävyys ja meno olivat jo aivan toista luokkaa – huomattavasti ketterämpää ja määrätietoisempaa. Huomasin nauravani melkein ääneen, kun tajusin jaksavani ja jaksavani – edellistä enemmän, pidempään ja kovempaa. Mitä olisi ollut edessä, jos olisin voinut jäädä tuonne ja treenata pitkäjänteisemmin!