Miksi olisin huono treenibloggaaja?
Teemaviikkoiluni jatkuu treenien merkeissä. Viime viikkohan vierähti niin ikään tyylin ympärillä.
Hommahan on hyvä aloittaa listaamalla syitä, miksi olisin äärimmäisen huono treenibloggaaja. Tajusin asian reissun päällä heinäkuussa, kun pohdin pitäisikö sittenkin alkaa viemään blogia jotain teemaa kohti. Ja suoraan asiaan.
Olisin äärimmäisen huono treenibloggaaja, koska…
1. …en treenaa kovinkaan tavoitteellisesti. Tai siis jossain määrin tavoitteellisesti kyllä, jos tavoitteeksi lasketaan oma hyvinvointi ja tasapaino. En aio osallistua maratonille, en triathloniin, en bikinikisoihin enkä yhtään mihinkään muihinkaan kisoihin, en aio kyykätä sataa kiloa, enkä uida Ruotsiin.
Toki haluan omissa mittasuhteissani kehittyä, mutta kehityksen mittarit vaihtuvat sen mukaan, kun haluamaani kehitykseen on päästy, joskus jo matkan varrella ihan vain koska ei enää huvita ja joku muu huvittaa enemmän. Onko siitä sitten raportoitavaa? Enpä tiedä.
2. …ei ole mitään suurta muutosta tai elämäntaparemonttia raportoitavaksi – ei ole tarinaa sohvaperunasta himoliikkujaksi, äitiyden jälkeen kilojen karistamista, ei ole jakaa tuhteja kuvia entisestä minästä. Mitä nyt ehkä tyylin ja hiusten muodossa, mutta ei noin muuten.
Olen liikkunut aina ja paljon – kuulen edelleen, että näytän aivan samalta kuin kaksikymppisenä. Pitää varmasti osittain paikkansa. Silmissä näen toki harakanvarpaita, mutta kehoni on aivan sama kuin nuorempanakin, jopa sentin verran lihaksikkaampi ja suorituskykyisempi. Käytän edelleen farkkuja, jotka olen ostanut 23-vuotiaana. Liikuin koko raskausajan, vatsa jäi kätilöopistolle ja jatkoin treenejä noin kolme viikkoa synnytyksestä, kevyesti ja itseäni kuunnellen tietenkin. Eli ei kansaan vetoavaa tarinaa jaettavaksi.
3. …minusta ei olisi jakelemaan tsemppilausahduksia – ”sinäkin pystyt siihen” ”push harder” ”no pain, no gain”, nou nou nou.
Jokainen liikkuu itseään kuunnellen – tai ainakin pitäisi liikkua, ristus sentään. Ja jos ei huvita liikkua ja omat jutut löytyy jostain aivan muualta kuin liikunnan parista, niin se on ihan yhtä mahtavaa. Ei kannata repiä, jos ei lähde tai ei tunnu siltä. En tykkää ajatuksesta, että kaikkien pitäisi repiä itsestään irti kaikki mikä lähtee. Riittää, että repii irti sen, mikä itselle riittää ja tuo hyvän olon.
Tiedän, että pysyviin muutoksiin pääsee vain, jos ihminen haluaa sitä aidosti. Väkisin ei synny mitään hyvää ja pitkäkestoista. Kuka tahansa pystyy liikkumaan ja kehittymään siinä mitä tekee, ei se ole rakettitiedettä. Luin kesällä haastattelun, jossa hunksin näköiseksi itsensä treenannut jenkki life coach/personal trainer kyynel silmässä kertoi, että on vihdoin saavuttanut enemmän kuin häneltä koskaan odotettiin. Ratkesin vallattomaan nauruun – ei ole kukaan tainnut sitten kovin paljoa häneltä odottaa. Surullista, siis ihan oikeasti. Ulkonäkö ja kova kunto ei voi olla parasta, mitä olet elämässäsi saavuttanut. Eihän?
4. …en koe mielekkääksi postailla itsestäni puolialastomia treenikuvia.
Se on vain yksinkertaisesti jotenkin..hmm..teennäistä..? Ymmärrän, että kuvat ovat tavallaan kauniita ja tsemppaavat ehkä meitä turakaisia. Kauniita kuvia on lisäksi aina kiva katsella, mutta ei mun teekuppini.
Vihaan herutusta ja sitäkin enemmän vihaan vertailua, ei kenenkään pitäisi verrata itseään muihin. Sen sijaan pyrkiä löytämään hyvä olo ja tasapaino itsestä käsin.
Ja laitetaan tähän nyt puolialastonkuvat alleviivaamaan:
Olikohan tuossa jo riittävästi syitä?
Tästä on hyvä startata treeniviikko täällä blogissa, jeah!