Pulinaa treenaamisesta ja ravinnosta

Peruskunnon jälkeen uumoilin, että seuraava luonteva palkki voisi olla ravinto.

Olen täällä useampaan kertaan paasannut lisäravinteista, joten en lähde siihen nyt. Sen verran voinen kuitenkin ynnätä, että en niitä juurikaan käytä, vaan pyrin saamaan kaiken tarpeellisen monipuolisesta ja tavallisesta kotiruoasta. Superfoodeja tulee tosin jonkin verran napsittua. Mies toi kotiin tuon Voimaruoan paketin ja vasta nyt, useampi kuukausi myöhemmin, avasin sen ja maistoin yhden annospussukan. Olen positiivisesti yllättynyt, ettei maku ollutkaan yhtään niin leväinen kuin aavistelin.

Kuvissa on viime viikolta yhden päivän pikalounas. Kävin aamulla työtapaamisessa pyörällä, josta suhasin pikaisesti kotiin ja surautin ensi hätään smoothien. Joukkoon lorautin omenan, avokadon, limen mehun, pähkinöiden ja kurkun lisäksi porkkanamehua sekä maustamatonta jogurttia.

Ravinnon osalta on pakko lähteä samaan virteen kuin peruskunnonkin kohdalla – kuuntelen kehoani. Se osaa kyllä murista ruokaa, mikäli tuntuu, ettei kaloreita tule riittävästi. Se osaa myös olla tukkoinen, jos on tullut puputettua liikaa höttöä.

On myös eroa, mitä liikuntaa mihinkäkin oloon harrastan. Uiminen on parasta nesteenpoistoa, juokseminen saa turhan pömppiksen katoamaan ja olon raikkaaksi ja hengityksen kulkemaan – helpottaa usein myös päänsärkyyn, salilla saan puolestani vahvemman olon ja ryhdin kondikseen jne. 

Ja sama ruoan kanssa – heitän salaatin joukkoon retiisiä tai persiljaa tai puputan tuoretta ananasta nestettä poistaakseni, syön kevyemmin ja tarkemmin, ehkä vähemmän, mutta useammin, jos pömppis vaivaa ja ostan pinaattia, siemeniä ja pähkinöitä, jos olo tuntuu heikolta ja kalpealta. Jos vaaka näyttää liian vähän marssin pizzalle ja mussutan sohvalla jäätelöä huoletta.

Tärkeintä on omasta mielestäni kuunnella kylläisyyden tunnetta – joskus kannattaa antaa nälän tulla. Joskus kuulee, että sitä syödään vähän niinku varoiksi. Itse heitän ennemmin banaanin tai omenan, joskus vaikka suklaapatukan laukkuun ja natustan sen sitten, jos ateriaväli uhkaa karata ja nälkä yllättää. Syön nälkääni, en tavan vuoksi. Santsaan harvoin ja noudatan melko luonnostaan ruokaympyrää.

Siinäpä joitain ajatuksia ravinnon ympäriltä. Urheillessa on tärkeää ottaa huomioon, mitä tekee. Kerroin aikoinaan PT:lle miehen valittavan, että puputan aivan liikaa hiilareita, johon PT lähinnä naurahti, että mun kropalla se tuskin on ongelma + harrastan niin paljon kestävyyslajeja, että hiilarit tuskin jäävät pyörimään kehooni pitkäksi aikaa. Eli eipä ne hiilaritkaan ole pahasta – silloin pitää vain miettiä lajivalintojaan.

Kaikkea saa syödä ja pitää syödä, kohtuudella.