Täti (=minä) arvostelee salilla ja työpaikkalounaalla
Kyllä, sain salilla itseni kiinni hämmästelystä ja jopa toisten tekemisten arvostelusta. Ja heti perään seuraavana päivän työpaikan lounasravintolassa. Onko tämä nyt sitä ikääntymistä?
Kuva täältä
Salilla kävelin power rackin ohi, johon sattui kävelemään mies pojankloppi, joka ensi töikseen paiskasi suurieleisesti juomapullonsa maahan. Voi tsiisus, nytkö lähtee treeni hyvin – tavaroita paiskoen? Kaikki (salille joskus nenänsä pistäneet) ovat varmasti törmänneet näihin painojen (ei edes kovin suurten sellaisten) ja näemmä vähän minkä vain paiskojiin. MIKSI?
Menin mahdollisimman kauas paiskojasta lämmittelemään spinning-pyörällä. Siihen tuli tyttö nainen, joka aloitti kyykkyhyppyjen tekemisen. En voinut välttyä näkemästä hänen tekemisiään, sillä hän hyppi suoraan edessäni. EI! EI NOIN! Meinasin sanoa, mutta pidin suuni kiinni. Ei ole mun asia. Enhän minäkään haluaisi kenenkään puuttuvan tekemisiini, etenkään salilla.
Mietin siinä katsellessani typykän puuhia, että määrä ei todellakaan korvaa laatua. Miksi edes hyppiä, jos kyykkyä ei voi edes hyvällä tahdolla sanoa kyykyksi – polviniiaukseksi ehkä..? Salilla käyminen, vaikka vähän puolivillainenkin on tietysti aina parempi kuin se, ettei kävisi ollenkaan, mutta kuinka moni oikeasti treenaa huonosti tai epätehokkaasti? Kuinka moni kyllästyy, kun kokee, ettei saa irti hyötyä, mutta kyse onkin vain hyödyttömästä tekemisestä? Kuinka usein kuulee, että joku urheilee ja rehaa hullunlailla, mutta tuloksia ei tule ja paikatkaan ei kipeydy?
Niin paljon jäi mietityttämään, että oli pakko googlettaa. Ohjeita kyllä löytyy.
Ja se lounas. Taas jäi täti päivittelemään.
Katselin, tylsyyttäni kai, miten jono edelläni nakkeli ruokaa lautaselle. Keskimäärin kuusi isohkoa perunaa ja kaksi tai kolme isoa Kievin kanaa, päälle kermaviilikastiketta pienelle kylälle. Ja ei, kyse ei ollut noin silmämääräisesti kovinkaan paljoa treenaavista ja sitä kautta kuluttavista hahmoista (tai mistä minä tiedän mikä teräsmiesasu siellä tätipuvun alla piilee). Itse heitin omalleni yhden kanan ja loput salaattia. Ja minunkin lautaseni oli ääriään myöten täynnä.
Mites se ruokaympyrä?
Jokainen täyspäinen ja itsestään huolehtiva, toimintakykyinen ihminen saa syödä mun puolesta ihan miten parhaaksi näkee. Se ei suinkaan ollut ongelmani. Jäin pääasiassa pohtimaan, että terveellisten valintojen tekemisen ei pitäisi loppujen lopuksi olla kovinkaan vaikeaa. Tai minun mielestäni ne eivät ole. Kun vieressä on monipuolinen salaattipöytä, niin ei, silti pitää mättää maha täyteen hiilareita, tärkkelystä ja rasvassa paistettua, leivitettyä kanaa.
Kyllä mäkin tykkään herkutella, mutta lounaalla on mun mielestä oiva tilaisuus valita toisin. Kun aamusta jo aloittaa huonosti syömisen, niin ei ihme, että tulee tukkoinen ja jaksamaton olo. Eikö olisi kestävämpää kehitystä syödä vähemmän, mutta useammin kuin mättää pari kertaa päivässä niin että maha ruskaa?