Kun miehen saa vielä punastumaan
Kun aikoinaan tapasimme Jukan kanssa sain hänet suloisesti hämmentymään ja punastumaan.
Muistan vieläkin, kuinka minua suuresti huvitti – ja tottakai myös imarteli – hänen tietty, suloinen, ehkä vähän hukassa oleva ilmeensä ja pienoinen epävarmuus olemuksessa, kun hän oli hämmentynyt minusta – jostain mitä tein, sanoin tai olin. Tilanteesta teki hupaisan ennen kaikkea se, että Jukka oli esitellyt itsensä minulle hyvin itsevarmana ja itsetietoisena hahmona.
Yhtäkkiä minä sitten sekoitinkin miehen päätä, ennakko-oletuksia ja tottumuksia olemalla hänelle jotenkin ennalta-arvaamaton ja uudenlainen nainen. Ja kyllä, onhan tuo mieskin sen myöntänyt – hän ei olisi koskaan uskonut löytävänsä itseään uusperheen arjesta, vähän äkkiväärän naisen kanssa.
Mutta niinhän se yleensä menee, että arki vie mukanaan ja suhteen alkukipinä ensin roihahtaa rakkaudeksi ja hiljalleen ajan kanssa muuttaa muotoaan. Toinen tulee tutuksi ja yllätykset, punastelut ja alun epävarmuudet hiljalleen vähenevät tuttuuteen.
Pohdinkin tovi takaperin, etten ainakaan muista saaneeni Jukkaa enää hetkeen punastelemaan tai liiemmin ujosti hämmästymäänkään. En ole vähään aikaan nähnyt sitä suloista, vähän hämmästynyttä katsetta, joka yrittää lukea kasvoiltani, mitä ajattelen tai aion seuraavaksi sanoa tai tehdä.
Kunnes tänään!
Tänään, ruokakaupassa. Kiusoittelin hyväntahtoisesti Jukkaa ja mikäs se sieltä tulikaan. Suloinen pieni punastuminen. I still got it!
Ehkä tyhmää, mutta mua alkoi naurattamaan ihan hirveästi. Tulin koko jutusta, ihan pienestä jutusta, todella hyvälle tuulelle. Ihanaa saada mies vielä punastumaan! Juuri silloin, kun olin jo ajatellut, ettei niin välttämättä enää koskaan tule käymään. Että se aika on ohitettu ja nyt hämmästellään jatkossa ihan eri tavalla kuin suhteen alussa.
