Levottomuutta ja sielunrauhaa

Olin jo kirjoittamassa arjen höpinää, viikonlopun huolettoman iloisesta hömpötyksestä. Oloni on kuitenkin ollut koko päivän jokseenkin levoton ja väsähtänyt. Se on varmasti levoton (ja väsynyt) monestakin syystä – menokas viikonloppu takana, arki häämöttää, työmatka on hetkellisesti taas pidentynyt, päiväkoti pienellä alkanut ja kuten aiemmin jo kirjoitin on elämässäni viimeisen kolmen vuoden aikana tapahtunut yhtä jos toista, niin hyvässä että pahassa, ja sitä on viime kuukausina tullut ynnättyä oikein urakalla. Juttelin aiheesta viikonloppuna, kun pohdin koulujuttujen saattamista loppuun. Osuvasti mulle tokaistiinkin, että ”koulun lopettaa täysin eri ihminen, joka sen aikoinaan aloitti”. 

Olen tänäänkin koko ajan muiden hommien lomassa kelaillut, niin no, kaikenlaista. Sitä oivaltaa asioita, saa jonkin pohdinnan mielestään päätökseen ja aloittaa toista. Jossain kohtaa mieli askartelee taas jo mukamas päätökseen tulleiden ajatusten kanssa ja joko päättelee tai jalostaa samalla niitä uusia. On pitänyt hyväksyä, että kaikkea ei voi eikä osaa ymmärtää, kaikkeen ei ole vastausta, tai jos on, se ei välttämättä aukene mulle – ainakaan tässä ja nyt. Joskus mietin, että miksi mun mieli on tehty sellaiseksi, että se kelailee, analysoi, pohtii ja järkeilee oikeastaan kaiken aikaa. Mulla on loputon tarve ymmärtää ja tarkkailla – ihmisiä, ilmiöitä, maailmaa, suhteita ja melkein mitä vaan.

Päivän alussa olo oli siis enemmän tai vähemmän käsittämättömällä tavalla levoton ja täynnä kysymyksiä, sellaista ihmeellistä mielen vellomista. Jossain kohtaa alkoi jo väsyttääkin. Kahvi tuntui liian raskaalta, mietin jo lounaslenkkiäkin, mutta väsymys oli senlaatuista, ettei siitä olisi ehkä tullut mitään. Niinpä hain pullon täyteen kylmää vettä, luin juttuja netistä, kirjoista ja blogeista, otin selvää ja pohdin. Lopulta päädyin katselemaan kuvia. Omia kuviani, ei siis mun pärstästä, vaan itse ottamiani kuvia sieltä ja täältä. Hiljalleen mielen täytti toivo, sielunrauha, jopa onni. Sellainen pieni hetki, kun on hyvä ja rauhallinen olla.

Niitä hetkiä on tullut ja mennyt, olen halunnut tarttua niihin kiinni. Pääsiäisen jälkeen lähti oman elämän myllerrys niin, että heikompaa huimasi. Heinäkuu meni lähes nukkumatta ja olen kai itkenyt ja puhunut enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Nyt olen jo kokenut monta sellaista aitoa, sisällä asti läikkyvää hetkeä. Niitä hetkiä on ollut illat ja yöt maailman turvallisimmassa kainalossa, jossa tuntuu olevan justiinsa minunkokoinen ja minulle tarkoitettu paikka, puhelut parhaan ystävän kanssa ja oman perheen sekä veljien kanssa vietetyt päivät sekä yölliset keskustelut, ystävien läsnäolo ja välittäminen, uudella parvekkeella seisoessa, uusia maisemia katsellessa, työpöydän äärellä, hyvää musiikkia kuunnellen jne. Useimmiten lämmin, hyvä tunne tulee myös urheillessa – voin tuntea tuulen kasvoilla ja tajuta, että maailma on avoinna ja minua varten, että jaksan taas innostua ja inspiroitua – suunnitella ja elää elämääni täysillä.

Maailma on äärimmäisen kaunis paikka. Nyt olen saanut taas hetkellisen mielen- ja sielunrauhan. Juuri nyt on hyvä olla. Hyväksyn hiljalleen sen, että en voi ymmärtää kaikkea. En hallita kaikkea omassa elämässäni. Mutta tunnen sen, että rakastan taas, innostun taas, suunnittelen taas – aidosti. Kiitän maailmankaikkeutta siitä, että olen sisukas ja päättäväinen (on sillä huonotkin puolensa, kuten turha periksiantamattomuus), sillä se on saanut mut aina menemään eteenpäin, omannäköisesti, vaikka hammasta purren. Olen ääri- ja ällörehellinen tyyppi, joten aion jatkossakin nauttia elämästä täysillä, aidosti omana itsenäni. Myllerrys on toki opettanut myös nyöryyttä, mutta minä en jumalauta lähde pyytelemään anteeksi, ellen ole väärin tehnyt tai sanonut.

Nyt niitä sielunrauha-kuvia. 

Tulipa sekalaista kokoa. Mutta huoh. Nyt loppupäivään iloisella ja tyynellä mielellä. Kaatava väsymys on tipotiessään, kummallista. Olo on kevyt ja reipas taas! Tällä moodilla siis eteenpäin, ehkä salille tai lenkille? Tai sitten vain nujakoin, painin, pelailen ja kutittelen pikkuäijän kanssa kotona. Joskus on hyvä oppia antamaan itselleen myös armoa, antaa olla vaan ja lopettaa tekeminen ja vaientaa fiilis siitä, että pitäisi koko ajan mennä eteenpäin, saada aikaan ja tehdä jotain hyödyllistä. Lopettaa jatkuva ymmärtäminen, joustaminen ja kelaaminen.