Onnellinen pakkasakka

Viime vuosina on tuulettimesta ihan tahtomatta lentänyt muutakin kuin huoneessa kiertävää sisäilmaa – on ollut läheisten vakavia, ja yllättäviäkin, sairastumisia, siinä sivussa ero taputeltu loppua kohden ja sen myötä mm. vanhemmuus- ja omaisuuskuvioita pyöritelty väsymiseen asti ja sen semmoista. Tämän lisäksi on toki ollut paljon positiivistakin stressiä ja muutosta – työhaasteita ja -reissuja, opintoja, uusi parisuhde, kodinvaihdos ja uusperhekuviot noin kaiken kaikkiaan, ja mitäs vielä..? 

Tästä kaikesta tulee myös nimimerkkini Uusi alku – kun aloitin blogini Lilyssä olin vasta tämän journeyn alussa – tai ehkä puolivälissä..? – sitä en tosin silloin tiennyt. Toivoin kai, että tuommoinen kaikki niellään äkkiä ja purematta, että homma on ihan just taas kasassa. Mutta ei siinä, se mikä ei tapa vahvistaa ja niinpä näistä(kin) elämän pikku kommervenkeistä ja tepposista on tarvottu sisulla ja tahdolla eteenpäin.

Ja kannatti tarpoa, sillä tänään huomasin käveleväni teekupposeni kanssa hyvin onnellisena aamupakkasessa töihin. Tajusin, että tämä vuosi on käynnistynyt aivan ihanasti. Kaikki läheiset ovat yhä hengissä, minä rakastan aikaisempia aamujani (ainakin toistaiseksi) ja uutta työtä sekä kaikkia uusia (ja tottakai vanhoja) ihmisiä elämässäni, rakastan talvea ja sen myötä kipristelevää nenänpäätä, rakastan perhettäni koko laajuudessaan ja kummallisuudessaan, rakastan kuumaa teetä takeaway-kupissa – toisin sanoen olen rakastanut tänään vähän kaikkea. Onnen huumassani autoin myös työmatkallani eksynyttä miestä, silläkin uhalla, että viimeiset metrit juoksin ehtiäkseni ajoissa.

Ja ehdinhän mä pönöttää kuvissakin, sillä huomasin olevani musta-ruskea-harmaana pakkasakkana liikkeellä. Me värikkäät suomalaiset.

Niin ja pitihän vielä sanoa, että mua välillä ihmetyttää, miten kummassa jotkut ihmiset kuvittelevat, ettei muilla ole ongelmia. Siis etenkin, jos niistä ei ole koko ajan huutamassa ja tekemässä numeroa. Olen itse sen sorttinen, etten tykkää juurikaan huudella asioistani (paitsi jonkin verran täällä blogissa) enkä sen kummemmin masistellakaan (mitä se mihinkään auttaisi, jäädä nyt tuleen makaamaan), vaikka elämässä tärisisi kuinka voimalla. Se usein saa ihmisissä aikaan sellaisen reaktion, että ”sulla kaikki on niin helvetin hyvin” tai ainakin ”sä luulet niin”.

Niin, kai mulla asiat onkin hyvin. Ainakin asenne kohdillaan. Jos elämältä tulee turpaan, lyö takaisin.