Mitä yhteistä on vauvoilla ja tatuoinneilla?

Tässä iltani ratoksi huvitin itseäni pohtimalla, mitä yhteistä on vauvalla ja tatuoinnilla.

Ajatus lähti niin ikään siitä, että minulta on usein kysytty kumpi sattuu enemmän – synnytys vai tatuoiminen.

Idea kumpaan tahansa voi syntyä monella tavalla. Osa haaveilee pitkään ja pohtii oikeaa ajankohtaa, paikkaa ja kenen kanssa homman laittaisi alulle, saattaa matkan varrella jopa vähän kyseenalaistaa onko koko touhu minua varten ollenkaan. Toisille päätös syntyy niin ikää itsestään – enemmän tai vähemmän vahinkona tai muuten vaan liiemmin miettimättä.

Kun sitten oikea kandidaatti on löytynyt, voi homma lähteä nopeastikin etenemään tai sitten koko ruljanssia pohditaan ja suunnitellaan vähän pidempään, rauhassa.

Kun suunnitelmat on sitten vihdoin purkissa, kettu repussa, sammakko sylinterissä ja mitä näitä nyt on, niin sitä usein ehtii vielä kerran jos toisenkin kyseenalaistamaan, onko tässä mitään järkeä? Mihin minä olen itseni laittamassa? Minkähän näköinen lopputulos on? Valitsinko hommaan oikean vastaparin? Lopputulema kun jää (toivottavasti) elämään enemmän tai vähemmän loppuelämäksi jne.

Sitten voidaankin hypätä itse synnyttämiseen, jonka aikana ehtii todellakin miettiä, että laitoinko minä itseni tähän tilaan vapaaehtoisesti!? Kun supistelee ja polttelee niin maan perusteellisesti/joku tikkaa ihoa useamman tunnin, aina mennen tullen vähän jänteen ja luun päältä kurvaten, on äärimmäisen helppoa pohtia, miksi koko hommaan ylipäätään tuli lähdettyä ja luvata itselleen, ettei ehkä koskaan enää.

Mutta voi, kun se on sitten siinä – miten kaunis siitä tulikaan <3 Kipu unohtuu, turtunut iho paranee.

Ja niin sitä huomaamattaan löytää itsensä taas miettimistä tekosiaan, kun koko homma alkaa alusta ja uutta pukkaa.

Kuva täältä

Niin ja kumpi sattuu enemmän? En minä tiedä. Olen päässyt kai molemmista aika helpolla. Mutta kyllä, olen minä parempiakin fiiliksiä tässä elämässä käynyt läpi kuin synnyttämisen ja tatuoimisen.