Kehoa kuunnellen
Hei taas!
Kirjoittelin viimeksi siitä, että olen ravannut pitkin metsiä ja peltoja päästäkseni taas normaaliin elämään kiinni kiireisen ja työntäyteisen periodin jälkeen. Siitä on kai luonnollista jatkaa todeten, että alkuvuosi on ollut kaiken kaikkiaan treenien osalta rikkonainen. Sinälläänhän treenini ovat sitä aina, sillä en treenaa erityisen tavoitteellisesti tai orjallisesti. Menen ja tohisen fiiliksellä ja sen mukaan, mitä elämä, arki, keho ja mieli antavat myöten. Toki ne antavat myöten aika paljon, mutta en ota treenaamisesta paineita. Tunnen kyllä mielessäni ja kehossani milloin niitä on syytä liikuttaa ja tuulettaa.
Kuten blogiani viime aikoina seuranneet varmasti tietävät, otin alkuvuodesta loppukirin päättääkseni opintoni. Siinä vierähtikin yhtäkkiä lähemmäs 4 kuukautta pakertamista työn ja perheen ohessa. Sen lisäksi maaliskuussa oli ensin lapsi 8 päivää kuumeessa ja minä seuraavat 8 päivää perään. Kuumeen vihdoin laskettua on varmasti selvää, että heti en päässyt paahtamaan täydellä teholla. Kevät on myös ollut hyvin työntäyteinen, joten ajoittaista voimattomuutta ja väsymystä on ollut ilmassa.
Liikunta on toki pysynyt jossain määrin koko ajan arjessa mukana, sillä se on minulle se tekijä, josta ammennan voimaa ja energiaa. Opintojen ja työpäivien välissä on ollut ihanaa käydä lenkillä tuulettamassa ajatuksia ja liikuttamassa istumisen jälkeen kroppaa. Mutta pääasiassa koen liikkuneeni viime kuukaudet aika kevyesti. En ole salilla miettinyt senkään vertaa, että pitäisikö nostaa enemmän, kehittyä johonkin suuntaan, treenata tavoitteellisemmin, keskittyä enemmän jalkoihin, yläkroppaan tai mihin milloinkin. Sen sijaan olen kokeillut paljon uusia juttuja – sellaisia, joita on hyvä kokeilla ja opetella kevyillä painoilla, minun tapauksessani paljon ihan vain oman kehon voimalla. Jo se, että olen ehtinyt ja päässyt (sekä jaksanut lähteä) treenaamaan ja juoksemaan on tuntunut hyvältä ja riittävältä.
Vasta viime päivinä olen taas tarttunut tankoon ja isompiin painoihin. On ollut innostavaa huomata, että kevyemmin ottamisen ja erilaisten juttujen jälkeen intoa ja ideoita tuntuu piisaavan. Ensimmäisen isommilla painoilla tehdyn treenin jälkeen istuin saunassa ja mietin innosta kuplien, mitä haluan seuraavalla kerralla tehdä. En juuri koskaan suunnittele treenejäni, joten oli aika hassua istua löylyssä ja miettiä pitäisikö kirjoittaa ideat, liikkeet ja sarjat ylös, jotta muistan kaiken seuraavana päivänä.
Eikä siinä vielä kaikki. Seuraava päivä koitti ja minä lähdin salille tekemään suunnittelemani jalkapainotteisen treenin. Ja jälleen istuin saunassa venyttelemässä, kun uusia ideoita alkoi pulppuamaan. Muistin, etten ole hetkeen koskenut TRX-nauhoihin enkä bosupalloon. En ole loikkinut enkä askelkyykkyaskeltanut, punnertaakin tekee mieli, leukoja ja mitä vielä!!
Nelisen kuukautta olin melkoisen haluton (ja väsynyt) treenaamaan kovaa. Nyt se jostain syystä taas houkuttelee käsittämättömän paljon. Sellaista tämä meikkiksen meno on, kun treenaan itseäni ja kehoani kuunnellen.
Ja mitä yritän tällä sanoa? Kai muistuttaa, miten tärkeää on kuunnella itseään. Ihan elämän kaikilla osa-alueilla, mutta myös liikunnan suhteen. Jos ei mieli eikä keho jaksa riuhtoa, ei kannata. Väsynyt mieli ja keho eivät kaipaa kovaa rääkkiä. Psyykkinen kuormitus vaikuttaa myös fyysiseen jaksamiseen. Sen sijaan kannattaa lähteä tekemään sitä, mikä hyvälle tuntuu, vaikka kevyille kävelylenkeille. Jotain, mikä tulee pakottamatta.
Aurinkoista viikonloppua ja riehakasta vappua!