Kun lapsi näkee painajaisia
Suurinosa noin alakouluikäisten lasten vanhemmista on saattanut kuulla lapsensa suusta sanan ”Freddy”. Meille se tuli tietoisuuteen lapsen muutamia vuosia vanhemmalta serkulta. Sen jälkeen siitä on vouhkannut muutamat lapset päiväkodissakin. Itse kuulen samasta asiasta lisäksi töissä.
Jokainen lapsi näkee painajaisia, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Se on luonnollista kehityskaarta. Lisäksi ihmisluontoon kuuluu, että pelottavat jutut kummasti kiinnostavat ja kutkuttavat. Vähän pitää tökkiä oman mukavuusalueensa rajoja ja hakea jännitystä.
Meille Freddyn myötä tulivat myös ajoittaiset painajaiset. Ja mitä minä olen niitä katsonut, niin en ihmettele yhtään.
Olen työskennellyt aina (vähän eri muodoissa ja positioissa) lasten ja perheiden parissa, joten olen käsitellyt lasten tunnekehitystä ja oikeastaan vähän kaikenlaisia kysymyksiä jo yli kymmenen vuotta. Mutta niinhän se on, että kun kasvatuskysymykset tulevat omalle kohdalle, pitää jättää työminä pois ja olla äiti.
Olemme sopineet, ettei Freddyja katsota. Onhan ikärajakin 12, lähdetään nyt siitä. Sen lisäksi olen puhunut kuin runeberg pojalle siitä, ettei tarvitse eikä kannata katsoa mitään sellaista, mikä tuntuu inhottavalta, jopa pelottavalta (kyllä, mietin jo tulevaisuutta – pornoa jne. – uskokaa tai älkää se tulee aika varhaisessa vaiheessa koulujen pihoille).
Olemme lisäksi keskustelleet, että mikäli Freddy tai jokin muu pelottava tai kyseenalainen juttu kiinnostaa, voi tulla kertomaan meille vanhemmille ja voimme yhdessä keskustella asiasta. Koska Freddy on nyt noussut puheisiin ja se selvästi herättää pojassani tunteita, niin olemme katsoneet sitä muutaman kerran yhdessä. Kun äiti tai isä on vieressä, voi käydä keskustellen läpi lapsessa heränneitä tunteita.
Mutta ne painajaiset. Hetken mietin, että ehkä pelkkä yhdessä peloista puhuminen ei riitä. En usko myöskään täyskieltoihin – se vain ruokkii jutun mystiikkaa, kiinnostusta ja sitä, että videot (tai mikä tahansa) katsotaan ja tehdään jatkossa vanhempien selän takana, jolloin minkäänlaista väylää tukea lasta ei edes avaudu.
Ja niinhän siinä kävi, että tässä asiassa lapsi oli lopulta äitiään viisaampi. Hän muisti huolisyöpön.
Huolisyöppö on muuttanut meille jo pari vuotta sitten, mutta lapsi ei ole siitä oikein piitannut. Yhtäkkiä viikonloppuna, kun Eppu jälleen pohti, että näkeeköhän hän tänä yönä painajaisia, muistui mieleen huolisyöppö. Kävin pyynnöstä hakemassa sen ja Eppu kuiskutteli syöpön korvaan huolensa – tietenkin niin, ettei äiti saanut olla kuulemassa.
Aamulla viereeni kömpi iloinen lapsi, joka kertoi, ettei nähnyt yhtään pahaa unta tai painajaista koko yönä. Lapsi itse koki, että se oli huolisyöpön ansiota. Siis oikeasti!? Ehkäpä tästä löytyi ratkaisu painajaisiin. Ainakin Eppu itse pohti, että kuiskuttelee jatkossakin huolensa syöpölle viimeiseksi hommakseen ennen nukahtamista.
Millaisia keinoja te olette löytäneet pahojen unien karkoittamiseen?